Perhesuunnittelun puutteesta

Perhesuunnittelu on nykypäivän ihmisen oikeus. Tai ainakin niiden normaalien ihmisten, niiden joiden joukkoon minä en kuulu. Perhesuunnittelulla tarkoitetaan yleensä ehkäisyä. Meillä hedelmättömillä tuo osa-alue ei tuota ongelmia. Mutta perhesuunnittelu tarkoittaa muutakin: sitä, että voi kontrolloida, montako lasta tekee ja milloin, missä elämänvaiheessa. Tuohon ei meillä hedelmättömillä ei ole oikeutta. Jos asiat olisivat menneet suunnitelmien mukaisesti, minulla olisi jo kolme lasta - tai ainakin kaksi ja odottaisin kolmatta. Vaan enpä voinut itse päättää. Niinpä minulla on vain yksi lapsi, eikä toisesta tietoakaan.

Niillä on helppoa, jotka voivat ajoittaa raskauden juuri täydellisesti sopivaan elämänvaiheeseen. Niin, että opinnot, työasiat ja muut jutut ovat juuri kohdillaan. Jotkut jopa taktikoivat raskautensa sellaiseen ajankohtaan, että saavat vauvan juuri toivomaansa vuodenaikaan. Joku haluaa talvivauvan ja toinen kesävauvan.

Minulle riittäisi, kun saisin edes vauvan.

Raskaaksi tulon mahdollisuus häiritsee muuta elämää. "Saatan tulla raskaaksi, niin en viitsi hankkia nyt uutta työpaikkaa." "Muuten varaisin ensi kesälle ulkomaanmatkan, mutta mitä jos olen raskaana ja lääkäri määrää matkustuskieltoon". "Tekisipä mieli hakea opiskelemaan, mutta jos tulen raskaaksi, opinnot keskeytyvät". Ja niin edelleen. Näitä miettii jokainen, joka lapsia tekee. Mutta ne, jotka tulevat raskaaksi vain muutaman yrityskierron jälkeen, pääsevät tästä epävarmasta vaiheesta nopeasti ohi, ja voivat taas asetella elämänsä aikataulut järjestykseen.

Hedelmättömällä ei ole pitkän tähtäimen aikatauluihinsa mitään kontrollia.

Olen joutunut tämän kaksi vuotta kestäneen yrittämisen aikana vähän väliä jarruttelemaan muuta elämääni raskaaksi tulon mahdollisuuden vuoksi. Kunnes jossain vaiheessa päätin, että minä en himmaile MITÄÄN, ellei ole ihan pakko. Kun tarpeeksi kauan aikaa on kulunut eikä lasta vieläkään näy eikä kuulu, täytyy keskittyä kaikkeen muuhun elämään. Täytyy tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmat sen mukaisesti, että raskautta ei tule. On niin tuskallista olla tulematta raskaaksi, että sitä tuskaa vaan lisää, jos joutuu olemattoman raskauden takia estämään muuta elämää.

Sitten jonain päivänä, kun ehkä tulen raskaaksi, olen kusessa kaikenlaisten työkuvioiden ja muiden kanssa, kun en pystynyt ottamaan raskauden mahdollisuutta huomioon. Mutta ehkä niistä selvitään. Jos minä selvisin lapsettomuushoidoista, niin selviän mistä vaan.

Pieni kuolema

Ensimmäinen menetys on koettu. Ja minä tosiaankin suren tätä pientä kuolemaa. Epäonnistumieen päättynyt alkionsiirto iski päälle epätoivon: jos kaikkein kovinkaan hoito ei tuota tulosta, niin mikä sitten tuottaa? Olen alkanut tosissaan miettiä, että mitä jos tämä perhe tulee jäämään kolmen henkilön kokoiseksi. Olemme hankkineet liian ison kodin kasvunvaralla - kasvun, jota ei tapahdukaan. Olen aina nähnyt tulevaisuuteni kahden-kolmen lapsen äitinä. Ja on surullista katsoa lapsen yksinäisyyttä. Aikuiset ovat niin tylsää leikkiseuraa. Katselen haikeudella niitä perheitä, jossa lapset leikkivät keskenään päivät pitkät. Mitä minun lapseni menettääkään, kun hän joutuu tylsistymään perheen ainoana lapsena. Jos joskus saankin toisen lapsen, alkaa ikäero olla jo niin suuri, että yhteisleikit eivät ehkä toimikaan. Voi rakas esikoiseni, kuinka mielelläni antaisin sinulle sisaruksen. Olen sitä yrittänyt lähes kaksi vuotta ja tehnyt kaikkeni. Keinot alkavat olla vähissä.

Kohtasimme pienen hetken

Pikkuiseni. Siitä on nyt kolme päivää, kun kohtasimme. Sinä reipas pikkuinen heräsit huuruista, joissa olet odotellut puoli vuotta. Sinä selviydyit siitä koettelemuksesta, ryhdyit reippaasti kasvamaan. Lääkäri sanoi sinua todella upeaksi. Äitisi sydäntä lämmitti kuulla, että olet todella upea kahdeksansoluinen pikkuinen. Ja sinä tulit asumaan kohtuuni, ainakin pieneksi hetkeksi. Kaksi vuotta olen odottanut, että saisin kantaa sisälläni elämän alkua. Kolme päivää sitten toiveeni toteutui pieneksi hetkeksi. En tiedä, oletko enää siellä. Päätitkö asettua taloksi, vai lähditkö pois. Ehkä sinua ei enää ole. Ehkä saan viikon päästä tiedon, että olen menettänyt sinut. Mutta sitä minulta ei kukaan ota pois, että edes hetken ajan sain kantaa sinua sisälläni. Pikkuiseni haaveuni.

Kirous

Minun päälläni on kirous, joka aiheuttaa kaikkien hoityritysten peruuntumisen. Silti jaksan joka kierrossa olettaa, että ensi kierrossa vihdoin saadaan tehtyä alkionsiirto. Voi miksen jo opi, että asioiden pieleenmeneminen on minun kohdallani pysyvä ja jatkuva olotila?

Taas rohkenin olettaa, että seuraavaan kiertoon saadaan PAS tehtyä, koska tällä kertaa kyseessä on ns. lääkkeellinen PAS, jossa munasarjojen toimimattomuus ei haittaa eikä siis aiheuta hoidon peruuntumista. Mutta olisi pitänyt tajuta, että minun kohdallani asiat voivat mennä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla pieleen. Tällä kertaa pieleenmeno asteli paikalle niin kummallisessa muodossa, että lääkärikään ei osannut selittää, mitä ihmettä kropassani nyt tapahtuu. Olen nimittäin saanut tässä kierrossa kaksi kertaa ovulaatiotestin positiivikseksi, ensin kierronpäivänä 11, sitten kierronpäivänä 30. Eli kun odottelin kierron päättymistä, eli tullutkaan vuoto, tuli ovulaatio. Lääkäri oli asiasta yhtä hämmästynyt kuin minäkin, ja tuomio oli raskas: ensi kiertoon suunniteltu lääkkellinen PAS on peruttu, sen sijaan pitää pitää luomukierto ja ultrata alkukierrossa, että mitä hittoa tuolla oikein tapahtuu. Erehdyin jopa toivomaan, että tähän kp 30 ovulaatioon olisi voinut tehdä PAS:in, mutta olin väärässä tietysti. Lääkäri sanoi että jos kroppa on näin sekaisin, ei lähdetä alkioita uhraamaan. Mikä oli tietysti viisas päätös. Itsekin haluan olosuhteiden olevan kunnossa ennen kuin alkioita lähdetään sulattamaan.

Hoitojen jatkuva peruuntuminen mitä kummallisimmista syistä on kuin kiusaamista. Kiusaajalla vaan ei ole kasvoja. Olisi helpompaa, jos tietäisin etukäteen, että esimerkiksi seuraavaan pariin kuukauteen ei voi PASia tehdä. Sitten voisin asennoitua niin, että nyt vaan odotellaan tämä ajanjakso ohi, kenties suunnataan ajatukset ihan muualle, ja sitten on hoito. Mutta ei. Toivo ja luulo siitä, että seuraavaan kiertoon tehdään alkionsiirto, on koko ajan päällä. Ja joka kerta putoaa kovaa ja korkealta.

Koska seuraava kierto ei ole lääkkeellinen ja PASia ei luultavimmin tehdä, siirtyy PAS sitä seuraavaan kiertoon, jota saattavat joulunpyhät tulla sotkemaan niin, että siitäkin hoito perutaan. Onhan tämä sinänsä mielenkiintoista, että minulle on tehty IVF jo toukokuussa, ja nyt näyttää siltä, että ensimmäinen alkionsiirto tehdään vasta ensi vuonna! En olisi koskaan osannut kuvitellakaan, että IVF-rumbaan lähteminen olisi tällaista. Monia muita kauhuskenaaroita osasin kyllä pyöritellä mielessäni, mutta en tällaista.

Järkyttävin painajaiseni on, että kun lopulta joskus (ilmeisesti pitkän ajan päästä) PASia päästään tekemään, alkiot eivät selviä sulatuksesta ja joudun odottamaan seuraavaa IVF:ää (jonotus 4 kk) ja sen jälkeen taas taistelemaan puoli vuotta tai pitempään sekaisin olevan kropan kanssa. Jos tämä kauhuskenaario toteutuu, voi olla että minulle tehdään ensimmäin alkionsiirto vaikkapa vuoden päästä! Tai vielä myöhemmin! Tai ei koskaan.

Yksityisyyden puutteesta, osa 2

Kirjoitin aiemmin otsikolla "Kun se ei olekaan enää yksityisasia" siitä, että lapsettomuushoitojen myötä lapsen tekoon osallistuu muitakin ihmisiä kuin me kaksi. Ajattelin kirjoittaa aiheesta vähän lisää.

Useinmiten lapsen teosta ei haluta kertoa kenellekään. Tai ehkä läheisimmille ystäville tai anonyymisti netissä kohtalotovereille. Mutta kun siirrytään lapsettomuushoitoihin, asia paljastuu aika monelle muullekin. Ei riitä, että siitä saavat tietää lääkärit ja hoitajat klinikalla. Kun astut klinikan ovesta sisään ja istut odottamaan, jokainen ohitsesi kulkeva ihminen tietää, että sinulla on ongelmia raskaaksi tulemisessa. Yleensä muut pariskunnat, joita näkee klinikan odotushuoneessa, ovat tuntemattomia, eivätkä kasvot jää erityisemmin mieleen. Mutta entäpä jos törmäät sellaisessa paikassa johonkin tuttuun, jolle et olisi halunnut tätä salaisuutta paljastaa? Ei voi mitään, se paljastui heti kun hän näki sinut.

Ja sitten on esimerkiksi apteekin tädit. Paikallisessa pienessä apteekissa olen tullut tietylle tädille (jonka tiskille vuoronumerosysteemi onnistuu minut aina arpomaan) hyvinkin tutuksi. Minä olen se kummajainen, joka tulee ostamaan aivan omituisilla annostusohjeilla varustettuja vaihdevuosien ja rintasyövän hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä, vaikka olen vasta kolmekymppinen ja täysin terve. Minä olen se kummajainen, joka kuukaudesta toiseen tunkee kroppaansa erilaisia hormonivalmisteita, eikä tunnu koskaan paranevan vaivastaan, vaan aina palaa uskollisesti takaisin apteekkiin hakemaan lisää nappeja (tai sumutteita, kapseleita, piikitettäviä lääkkeitä... mitä milloinkin). Jolla on Kelan lääkekatto täyttynyt jo aikaa sitten ja saa useimmat lääkkeistänsä hintaan 1,50 € per paketti, paitsi tietysti ne, joita Kela ei suostu reseptistä huolimatta korvaamaan. Ja niitäkin on aika paljon.

Mahtaakohan se apteekin täti jonain päivänä pysähtyä miettimään, että mihinhän se kummajainen on kadonnut, kun ei ole pitkään aikaan enää näkynyt. Jokohan se sai vaivansa pois.

Ei tunnu enää missään

Viime kierrossa, kun sain kuulla, että PAS peruntuu kystan ja ovuloimattomuuden vuoksi, olin järkyttynyt ja itkin. Tuntui käsittämättömältä, että ainoatakaan alkionsiirtoa ei ole vieläkään tehty vaikka punktio oli jo kuukausia sitten. Ja että olen käynyt lähes vuoden hoidoissa, ja hoitoyrityksistä yhtä lukuunottamatta kaikki on pitänyt perua / keskeyttää.

Kun tänään menin lääkäriin kuulemaan, että munasarjani ovat entistäkin kystaisemmat (iso kysta oikealla ja pienempi vasemmalla) ja ovulaatiota tuskin on tapahtumassa, ei tuntunut missään. Ei järkytystä, ei itkemistä. Ainoastaan kyllästynyt toteaminen, että totta kai, kuinkas muutenkaan, näinhän nämä aina menevät. No shit Sherlock.

Ehkä olen käyttänyt jo kaikki suuret tunteeni loppuun. Ehkä vaan en enää jaksa välittää.

Tein lääkärille selväksi, että seuraava PAS-yritys on syytä tehdä lääkkelliseen kiertoon, jolloin ei ole väliä sillä, miten huonosti munasarjani toimivat. Lääkäri selitteli, että ovuloiva kierto on luonnollisempi vaihtoehto, mutta minä sanoin, että luonnollisuus on ehkä hyvä asia, mutta se, että minulla räjähtää pää, ei ole hyvä asia.

Kun SE ei olekaan enää yksityisasia

Lasten tekeminen, siis nimenomaan se ensimmäinen vaihe eli raskauden alkuun saaminen, on yleensä pariskunnan välinen yksityisasia, josta ei muille puhella, josta ei kenenkään tarvitse tietää mitään. Heillä on oikeus pitää se omana asianaan, eikä kukaan oletakaan, että mitään siihen liittyvää kerrottaisiin ääneen. Raskaudesta voi puhua, samoin synnytyksestä, mutta ei SIITÄ.

Mutta entäpä sitten, kun raskaus ei alakaan ilman apuvoimia. Kaikki se henkinen kärsimys, mitä joutuu kokemaan sekundaarisen lapsettomuuden vuoksi, maustuu vielä pikantisti yksityisyyden menettämisellä. Kahdenkeskinen puuhastelu muuttuukin useamman ihmisen projektiksi. Intiimisyys vaihtuu kliinisyyteen. Ei olekaan enää oikeus pitää asiaa vain meidän kahden välisenä.

Joskus koen tämän kaiken häpäisevänä ja nöyryyttävänä. Jatkuvat useammalla eri lääkärillä käymiset, omien yksityisasioiden selostamiset. Erityisen nöyryyttäväksi koin viime lääkärikäynnin, joka oli henkisesti minulle hyvin raskas, koska sain taas kerran huonoja uutisia lääkäriltä. Oli kauheaa, että huoneessa oli sillä hetkellä lääkärin lisäksi muitakin, nimittäin opiskelijoita. Yleisöä katsomassa, kuinka hentoista unelmaa raskaaksi tulosta murskataan pala palalta. Heidät olisi voinut häätää pois heti alussa, mutta olin antanut suostumukseni heidän läsnäoloonsa, enkä viitsinyt kesken kaiken sanoa, että muutinkin mieleni.

Toisaalta olen ihan vapaaehtoisestikin etääntynyt siitä ajatuksesta, että tämä on vain kahdenkeskinen yksityisasia. Henkisen hyvinvoinnin vuoksi minulle on tärkeää, että saan puhua tästä asiasta muillekin kuin miehelleni. Minulla on tukiverkkoja, kohtalotovereita ja tämä blogi. Tästä voi ja saa ja pitääkin puhua, tässä ei ole mitään hävettävää.

Lähipiirin suhtautuminen tähän onglemaan on kuitenkin aika ristiriitaista. Osa ei halua sanoa mitään, jos otan tämän asian puheeksi. Varsinkin vanhempaa sukupolvea edustavat sukulaiset tuntuvat kiusaantuvan aivan valtavasti siitä, että erehdyn heidän kuullen suorasanaisesti puhumaan SIITÄ. Siis lasten tekemisestä. Kuinka vaikeaa se on, millaisia hoitoja on pitänyt käydä läpi ja niin edelleen. Vanhempi sukupolvi vaikenee, vaihtaa puheenaihetta. Heille tämä on intiimiasia, tabu, josta ei saa puhua. Minulle tämä ei ole intiimiä eikä varsinkaan tabu, tämä on tavallista arkipäivää ja samalla tähänastisen elämäni suurin tragedia. 

Mitä jos tulisin raskaaksi?

Jos tulisin raskaaksi, niin mitä sitten tapahtuisi?

Kiljuisinko riemusta, rientäisinkö ostamaan 50-senttisiä ihania pikkuvaatteita, toitottaisinko onneani koko suvulle ja sosiaaliseen mediaan, leijailisinko ilmassa autuuden huumassa...

En.

Tiedän varmasti, että jos tulisin raskaaksi, en osaisi iloita siitä. Mieleni valtaisi ainoastaan hirvittävä menettämisen pelko. Raskauden alkaminen ei vielä tarkoita sitä että raskaus päättyy onnellisesti ja saa vauvan syliin.

Raskaaksi tuleminen tuntuu aivan absurdilta ajatukselta. Olen tämän karikkoisen taipaleen myötä iskostanut luihin ja ytimiin sellaisen ajatuksen, että en tule raskaaksi. Jos raskaus alkaisi, en tietäisi, miten siihen pitäisi suhtautua. En osaisi olla raskaana.

Tai no, osasinhan viimeksikin. Lapsettomuuden jättämät henkiset haavat painuivat kumman tehokkaasti taka-alalle, kun keskityin raskaana olemiseen. Aluksi se oli pelkäämistä, sitten valtavan onnellista odottamista. Ja se päättyi onnellisesti, sain vauvan syliin.

Olisi tilaa toisellekin

Elämä pienen lapsen äitinä on ollut naurettavan helppoa. Ainakin kun kuuntelee muiden äitien juttuja siitä, miten rankkaa ja väsyttävää arki on. Minulla ei ole rankkaa, enkä ole koskaan äitiyteni aikana ollut tosissaan väsynyt. Toki yöunia on jäänyt silloin tällöin lyhyeksi, mutta pitempää univajetta ei ole kertynyt. Lapseni on aina ollut kaikin puolin (esim. luonteensa, terveytensä jne. puolesta) erittäin helppohoitoinen tapaus, jonka kanssa on leppoisa elellä. Minulla on paljon luppoaikaa ja ylimääräistä energiaa käytettäväksi vaikka mihin.

Tämä on tietysti hieno asia, mutta sillä on kääntöpuolensa. Olen koko sekundaarisen lapsettomuuteni aikana kokenut, että tällainen helppo elämä vain pahentaa sitä tuskaa, kun ei saa toista. Kun sille toiselle olisi niin erinomaisesti tilaa, aikaa, jaksamista. Olisin voinut vallan mainiosti ottaa pienen vauvan hoidettavakseni jo silloin, kun esikoiseni oli alle vuoden ikäinen. Monet tuskastelevat miten raskasta on elää kahden pienen, pienellä ikäerolla olevan lapsen kanssa, mutta en usko että minä olisin sitä niin kokenut. Ei varsinkaan, jos toinenkin lapseni olisi niin helppo tapaus kuin ensimmäinen. Tai vaikkei olisikaan.

Kaikki olosuhteet ovat jo pitkään olleet täydellisesti sillä mallilla, että perheemme voisi aivan ongelmitta vastaanottaa neljännen jäsenen. Avosylin häntä odottelemme, että tule nyt pieni rakas. 

Mutta ei hän tule.

Odottamisen anatomia

Kun odottaa odotusta, täytyy odottamisen sietämisen nousta aivan uusiin sfääreihin. Ne odottamiset, mitä elämässä on oppinut tekemään (vaikkapa joulupukin odottaminen joulukuussa) ovat niin paljon lyhytkestoisempia, ja kaiken lisäksi palkitsevia. Odottamisen odottaminen tapahtuu vähintään kuukauden pituisina jaksoina, usein pitempäänkin, ja palkinnon saaminen on hyvin hyvin epävarmaa. Itse asiassa näillä aamuilla, millä itse olen tässä taistossa menossa, tietää joka kerta odottavansa lähes takuuvarmaa pettymystä. Se on julmaa, henkisesti todella raastavaa. Sitä ei ymmärrä kuin se, joka on sen kokenut.

Tämän yli puolentoista vuoden yrittämisen aikana olen odottanut paitsi kuukauden pituisissa pätkissä, myös paljon pitempikestoisissa jaksoissa. Keväällä 2012 odottelin, että pääsisin lääkäriin. Syksystä 2012 saakka odotin, että pääsisin julkisen puolen klinikalle ensikäynnille - se odotus kesti nelisen kuukautta. Odotellessa menin yksityiselle puolelle, jossa malttamattomana odotin seuraavaa kiertoa, että saataisiin IUI tehtyä. Ja sehän saatiin. Surullista kyllä, että hoidot eivät minun kohdallani jatkuneet yhtä iloisesti kuin alkoivat, nimittäin joka ikinen hoito on tuon viime syksyn IUI:n jälkeen keskeytynyt. Ensimmäisen IUI:n jälkeen jouduin odottamaan kaksi kuukautta seuraavaa, koska joulu tuli väliin pilaamaan yhden kierron. Sitten alkukevät 2013 taaperrettiin peruuntuneiden hoityritysten läpi ja syydettiin ihan turhaan isot kasat rahaa yksityiselle klinikalle.

Tammikuussa 2013 pääsin vihdoin ensikäynnille julkiselle puolelle ja sain yllätyksekseni mennä suoraan IVF-jonoon. Alkoi neljän kuukauden odotus, jonka aikana kuvittelin, että toukokuussa minulle vihdoin tehdään alkionsiirto. Nyt eletään jo syyskuuta eikä yhtään alkiota ole vieläkään siirretty.

Onhan toki raskausaikakin työlästä odottamista. Mutta se ei ole mitään verrattuna odotuksen odottamiseen. Tällaiselle maholle naiselle raskausaika on vasta pikainen loppupyrähdys pitkän ajanjakson päätteeksi.

Pitäkää tunkkinne

Tämä on niitä hetkiä, kun haluaa luovuttaa. Mutta kun ei vaan voi. Tämä on niitä hetkiä, jolloin kaikki luvattomat tunteet, kuten katkeruus kaikkea epäreiluutta kohtaan, nousevat pintaan. Tämä on niitä hetkiä kun haluaa vaan kysyä, että MIKSI. Miksi tämän pitää olla tällaista? Mikä kirous on langennut päälleni pilaamaan kaikki mahdolliset hoitoyritykset, mihin ryhdyn? Tuntuu ihan järjettömältä, että kaikkien näiden lukeamttomien lääkärissä ravaamisien, tämän tuhansien eurojen tuhlaamisen, kaikkien näiden lääkekuurien ja muun kärsimyksen jälkeen en ole vieläkään päässyt hoidoissa siihen pisteeseen, että voisi olla edes toiveita tulla raskaaksi. Koska hoidot keskeytyvät AINA jostain syystä. Ainoa loppuun asti saatu hoito oli viime syksyn IUI. Sen jälkeen tämä on ollut yhtä painajaismaista suossa kahlaamista.

Olen koko kesän odottanut PASia ja pelännyt, että se menee jollain tavalla pieleen. Tänään lääkärin vastaanotolla minulla oli järkyttäviä vaikeuksia pitää sisälläni kyyneliä ja tuskan huutoa, kun tuomio oli, että PAS-kiertoni on pilalla, munasarjassa on kysta. Melkein juoksin ulos sieltä että sain itkeä rauhassa. En ole luonteeltani vihainen ihminen, vaan iloinen ja positiivinen. Sitäkin hirveämmältä tuntuu tuntea tällaista vihaa omaa kelvotonta kehoa kohtaan.

Kohti PASia

PAS-kiertoni on vihdoin ja viimein alkanut. Olen oikeastaan ihan hyvällä mielellä nyt, vaikka todellisuudessa en usko, että pääsemme alkionsiirtoon asti.

Aloitin hoidoissa käymisen lähes vuosi sitten, joten niissä on ehdittu ravata jo tovi, mutta valitettavasti sillä matkalla on ollut mutkia enemmän kuin tarpeeksi. Enkä tarkoita mutkilla sitä, ettei raskaus ole suostunut alkamaan. Vaan sitä, että hoitoja ei ole kyetty saattamaan edes siihen pisteeseen saakka, että raskaus olisi ylipäänsä mahdollinen. Tämän vajaan vuoden aikana minulle on tehty vain yksi inseminaatio ja vaille alkionsiirtoa jäänyt IVF. Pääosin hoitoyritykset ovat menneet pilalle milloin mistäkin ajoituksellisesta tai terveydellisestä syystä.

Päähäni on tämän kaiken seurauksena iskostunut ajatus siitä, että hoidoissa tulee vain pelkkää paskaa niskaan. Aina menee jotakin pieleen ennen kuin edes päästään tositoimiin. Niinpä en osaa miettiä tätä PAS-kiertoa niin, että tulenkohan raskaaksi vai en. Kun en usko meidän niin pitkälle pääsevämme. En myöskään mieti, että meneeköhän tämä jotenkin pieleen, vaan mietin, että MITEN tämä menee pieleen. Ovuloimattomuus? Kysta? Alkiot eivät selviä sulatuksesta? Joku ajoitustekninen ongelma? Vaihtoehtoja - siis huonoja sellaisia - riittää.

Näiden miettiminen joka päivä on kohtalaisen ahdistavaa. Henkinen kanttini ei taida kovin hyvällä mallilla olla näitä hoitoja ajatellen.

Eniten pelkään niiden kuuden pikkuisen puolesta, jotka siellä klinikan pakastimessa tällä hetkellä odottelevat. Pelkään, että ne eivät selviä. Tai ehkä jopa yksi selviää ja siirretään, mutta pakastimeen ei jää yhtään jäljelle. Kun sitten raskaustesti näyttää negatiivista, joudun toteamaan, että edessä on uusi IVF. Uusi 4 - 5 kuukauden jonotus, uusi 1,5 kuukautta kestävä työläs (ja kallis) lääkitys, uusi punktio, ja kenties vielä uusi hyperstimulaatiokin, joka estää siirron, pistää kroppani ihan sekaisin ja...

Kyllä. Minusta ei selvästikään ole tähän. Minusta ei ole kestämään hedelmöityshoitojen mukana tulevaa henkistä taakkaa. Mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

En jaksa uskoa

Viime kirjoituksessani, kuukausi sitten asetin tavoitteen tälle kierrolle. Tavoitteena oli, että tämä olisi normaali, ovuloiva kierto. Mutta se oli selvästikin liikaa vaadittu. Kaksi ja puoli kuukautta sitten ollut punktio pisti kroppani sekaisin, enkä ole sen jälkeen ovuloinut. Tulee ihan vanhat ajat mieleen, koska ennen esikoista minulla oli sellaista ongelmaa jatkuvasti, esikoisen jälkeen sen sijaan ei koskaan. En voi olla miettimättä, kuinka pitkäaikaisesti punktio mahtoi pilata kroppani toiminnan. Se kuitenkin toimi suhteellisen normaalisti aiemmin.

Toisaalta voin lohduttautua sillä, että ihan sama miten normaalisti kroppa ennen punktiota toimi, niin ei se selvästikään kyllin hyvin toiminut. Kun ei raskaus ole alkanut. Joten mitäpä menetettävää tässä on.

Olen tietysti ollut klinikkaan yhteydessä ja sanonut, että turha on yrittää PASia luonnolliseen kiertoon, kun sellainen ei vaan toimi. Nyt koetan päästä nykyisestä kierrostani eroon Terolutin voimin, ja ensi kierrossa napsitaan Clomifenia naamaan ja toivotaan, että se tekisi tehtävänsä. Minulla on Clomifenista hyvät kokemukset, mutta toisaalta taustalla on myös yksi sellainen Clomi-kierto, jossa ovulaation sijasta tuli pelkkä kysta. Nytkin uskon jotain sellaista tapahtuvan. Minun on hirveän vaikea uskoa mihinkään muuhun, kuin pelkkään epäonnistumiseen.

Viime kirjoituksessani mainitsemani aikataulu, jossa arvioin PASin osuvan elokuun lopulle, tuskin tulee toteutumaan. Tässä voi kestää parikin viikkoa, ennen kuin Terolut hoitaa hommansa, eli kierto loppuu. Lisää odottamista siis tiedossa.

Puolitoista vuotta

Jokohan yhdeksästoista kerta toden sanoisi? Nyt on takana kahdeksantoista yrityskiertoa ja puolitoista vuotta yrittämistä. Olen elämäni aikana, esikoista edeltänyt aika mukaanluettuna, käyttänyt raskaaksitulon yrittämiseen aikaa kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta, kolmekymmentä yrityskiertoa. Kolmestakymmenestä yksi on tärpännyt. Eivät ole häävit onnistumisprosentit meikäläisellä.

Nyt alkaneelle kierrolle on yksi ainoa tavoite: toivon sen kovasti olevan normaali, ovuloiva kierto. Että voisin todeta kropan palautuneen normaaliksi punktion jälkeen. Ja voisin vähän luottavaisemmin mielin lähteä luonnolliseen kiertoon tehtävään PASiin ensi kuussa.

Jos kaikki menee niin kuin Strömsössä (juu varmasti) sekä epävarmojen laskelmien mukaisesti, niin PAS tapahtuisi varmaankin elokuun lopussa. Ja tuloksen tietäisin syyskuun alkupäivinä. 

Miksi vaivautua

Minuun on iskenyt kyllästyminen koko tätä asiaa kohtaan. Kyllästyttää miettiä lapsettomuutta, kyllästyttää kiinnittää huomiota oman kropan tapahtumiin ja koettaa pysyä kärryillä kierrosta, kyllästyttää keskustella vertaistukea antavissa verkostoissa. Kyllästyttää surra. Kyllästyttää pohtia, että mitähän kaikki sukulaiset ym. ajattelevat, kun esikoiseni saa koko ajan lisää ikää eikä pikkusisarusta näy eikä kuulu. Kyllästyttää miettiä, että kuinka pitkälle voin elämäni muita osa-alueita suunnitella, koska ei voi olla varma, tuleeko raskaus ja pikkuvauva sekoittamaan kuvioita. Tämä lysti ei vaan enää nappaa. On sellainen olo, että sama olisi heittää koko asia pois omalta prioriteettilistalta. Olla tuhlaamatta sille ajatustakaan. Koska onhan se jo todistettu, että en minä ole raskaaksi tulossa. Onhan tässä jo 18 kiertoa sitä asiaa todisteltu. Haluaisin vaan heittää tämän asian syrjään.

En minä silti ole luopumassa yrittämisestä. Minullahan pitäisi ensi kuussa olla edessä pakastetun alkion siirto. On mahdollista, että vietän syksyni sellaisissa merkeissä, että joka kuussa käyn sairaalassa hakemassa pienen alkion kyytiin ja toivon sen tarttuvan kiinni. Tosin pessimismi kolkuttaa takaraivossa, koska kaikki asiat ovat tähänkin mennessä menneet päin peetä. Eiköhän pakastetun alkion siirrotkin tule menemään. Minua esim. hirvittää se, että siirto halutaan tehdä luonnolliseen kiertoon. Olisi kiva nähdä luonnollisen kierron palautuvan takaisin punktion jälkeen! Eipä ole vielä näkynyt. Ensimmäinen punktion jälkeinen kierto oli ovuloimaton ja siinä tuli ruprturoitunut kysta. Mitähän seuraavassa kierrossa mahtaa tapahtua? Entä siinä kierrossa, jolloin PASin pitäisi ensi kuussa tapahtua - ehkä sekin jää ovuloimattomaksi ja PASia ei voi tehdä. Ja kaikkein "hauskin" skenaario olisi, että yksikään kuudesta alkiosta ei selviä sulatuksesta, jolloin saan jäädä odottamaan seuraavaa IVF:ää hamaan tulevaisuuteen (lue: ensi vuodelle).

Tuntuu, kuin tästä lapsenteon yrittämisestä olisi tullut eräänlainen tapa elää. Kaikki siihen liittyvä käytännön tekeminen - oli sitten kyse luomuilusta tai hoidoissa käymisessä - menee tutuksi käyneellä rutiinilla eteenpäin, se on osa elämää niin kuin syöminen ja nukkuminenkin. Se, että tästä voisi tulla joku lopputuloskin, eli oma pikkuinen vauva syliin jonain päivänä, tuntuu täysin absurdilta. Niin absurdilta, että ajatus vauvasta on kaikonnut jonnekin kaukaisuuteen, hullujen unelmien ja haaveiden joukkoon, sellaisten, joiden ei odota koskaan toteutuvan. Tuntuu kuin olisin unohtanut, miksi tätä tehdään. Kuin tekisin tätä vaan tekemisen vuoksi. En kai minä voi tehdä tätä sen lopputuloksenkaan vuoksi, koska sitä en ilmiselvästi ole saamassa. Harrastan lapsentekoa, harrastan lapsettomuusasian kanssa painimista. Muistamatta enää, miksi sitä teen.

Vaihteeksi vastoinkäymisiä

Ajattelin, että raskautumismahdollisuudet punktion jälkeisessä kierrossa olisivat normaalia paremmat, koska olen kuullut useiltakin tahoilta, että silloin kroppa toimii paremmin kuin normaalisti. Kuinka ollakaan, turhat luulot otettiin taas tylysti pois. Juhannus meni mukavasti pilalle ärhäköiden munasarjakipujen kanssa, ja juhannuksen jälkeen lääkäriin hakeuduttuani sain diagnoosiksi revennyt kysta. Eipä tuo varsinaiseksi vaarallinen ole, mutta tämä kierto jäi nyt ovuloimattomaksi, ja kivun kanssa on joutunut kärvistelemään jo päiväkausia. Kuinka ollakaan: taas vastoinkäymisiä. Miksi en ole yhtään yllättynyt?

Ensimmäinen IVF - jälkipuintia

Ensimmäinen IVF-yritelmä on nyt takana, ja ajattelinpas kirjata ylös, että miten se vastasi ennakko-odotuksiani.

Nämä asiat eivät menneet niin kuin olin ennakkoon kuvitellut - se yllätti, että...

• IVF:ään pääsi jo neljän kuukauden päästä ensikäynnistä julkisella puolella - luulin jonon olevan pitempi 
• klinikalla kaikki käytännön asiat ym. sujuivat hyvin jouhevasti ja henkilökunta oli pääosin mukavaa ja leppoisan tuntuista porukkaa (minulla oli julkisen puolen klinikasta paljon kielteisempi ennakko-oletus)
• lääkkeistä ei tullut juuri minkäänlaisia sivuoireita (ainoastaan pientä päänsärkyä Suprecurista). Olin kuvitellut, että sivuoireet ovat fyysisesti ja henkisesti kovia.
• punktio oli ihan OK kokemus, kivut eivät olleet sietämättömiä eikä mitään pelkoja tai traumoja jäänyt.
• siirtoon ei päästy - toki olin olettanut, että punktion seurauksena tapahtuu siirto
• tuli hyperstimulaatio. Sitä en ollut osannut odottaa, koska ohjelapuissa luki, että se tulee vain yhdelle prosentille punktiossa kävijöistä. Myöhemmin sain selville, että tämä 1 % tarkoittaa vakavaa hyperstimulaatiota, ja lievät hyperit ovat huomattavasti yleisempiä. Siitä ei ollut saamissani lapuissa mitään mainintaa.
• koko prosessista jäi minulle myönteinen kuva (munasolujen kasvattamiseen liittyneestä kivusta sekä hyperistä huolimatta), ja tietysti jemmaan saadut hyvät alkiot lämmittävät mieltä. Olin kuvitellut, että IVF olisi paljon pahempi kokemus sekä fyysisesti että etenkin henkisesti.

Nyt IVF-kierto on takana ja sen jälkeinen ensimmäinen luomukierto meneillään. Hyperstimulaation oireet ovat kadonneet tyystin, joten oletan sairauden poistuneet elimistöstäni. Nyt luomuilen pari kiertoa ja toivon, että pääsen pakastetun alkion siirtoon elokuun lopulla.

Hyperstimulaatio - kummallinen sairaus

Siitä on nyt viikko, kun minulle tuli IVF-hoidon komplikaationa hyperstimulaatio. Ensimmäiset kolme-neljä päivää olivat tukalia. Maha oli isokokoinen, tuntui siltä kuin olisi jatkuva ähky, oli kipua mm. kyljissä, liikkuminen tuntui tuskaiselta. Kävelin varovasti ja vähän kumarassa. Autolla ajaessa piti olla tarkkana, että ei aja kuoppaan, ja hidasteisiin piti melkein pysähtyä, koska töyssyt aiheuttivat melko kovaa kipua munasarjoissa. Minulla ei ollut tullut nälän tunnetta vaikka edellisestä ruokailusta olisi kulunut kauan. Oli niin ähky olo koko ajan.

Sitten alkoi helpottaa. Pienet kipunippailut munasarjoissa sekä hieman pömpöttävä maha kertovat siitä, että hyperi on yhä päällä, ja nälän tunne on yhä hukassa, mutta olo on muuten aivan terve. Hyperi on kummallinen sairaus. Se voi äityä vaaralliseksi, sen kanssa voi joutua tehohoitoon sairaalaan, sen seurauksena saattaa vaikkapa menettää munasarjansa tai kuolla sen seurauksena tulleeseen veritulppaan. Siihen siis pitäisi suhtautua vakavasti, mutta siihen on todella vaikea suhtautua niin, kun olo on lähes täysin terve. Huomaan tekeväni ihan vahingossa kiellettyjä asioita, kuten ottavani juoksupyrähdyksen matkalla postilaatikolle, nostavani raskaita esineitä, laiminlyömällä runsasta nesteen nauttimista. On vaikea muistaa, että sairaus on yhä päällä, kun se ei ilmennä itseään kyllin ikävillä tavoilla. Turha löysäily varovaisuudessa on kostautunut ja tätä kirjoittaessani tunnen taas hieman enemmän kipua mahassa.

Mutta on maha selvästi pienentynyt. En enää näytä ihan niin raskaana olevalta kuin näytin vielä pari päivää sitten. Ehkä tämä tästä vielä paranee.

Nyt odottelen jo kovasti, että alkaisi seuraava kierto. Koska sen kierron jälkeen on luvassa pakastetun alkion siirto. Mitä nopeampaa seuraavaan kiertoon päästään, sitä pikemmin on PAS:in aika. Harmi vain, etten tiedä, milloin seuraavan kierron pitäisi alkaa. Se voi kai periaatteessa alkaa vaikka huomenna tai yhtä lailla viikon päästä.

Kuusi pikkuista

Punktio oli ja meni, ja tuloksetkin ovat tiedossa. 20 munasolua, joista 9 hedelmöittyi ja 6 selvisi pakastukseen saakka. Näistä kuudesta pikkuisesta alkiosta kolme oli ns. top-alkioita. Lääkäri kehui tulosta oikein hyväksi. Nyt minulle voidaan tehdä monta peräkkäistä pakastetun alkion siirtoa, ennen kuin tarvetta seuraavalle punktiolle tulee. Elokuuta ja PASia siis odottelemaan.

Tuoresiirtoa ei tehty, koska sairastuin hyperstimulaatioon. Oloni on tällä hetkellä hyvin tukala, maha näyttää siltä kuin olisin hyvinkin isosti raskaana, vaikken ole. Oli hyvin hilkulla, ettei lääkäri passittanut minua suoraan tehohoitoon. Sinne voin edelleenkin päätyä, mutta toistaiseksi tarkkailen tilannetta kotona.

En ole erityisen kovasti pettynyt siitä, että tuoresiirtoa ei tehty. Sen pettymyksen peittää alleen pelko oman terveyden puolesta nyt, kun hyperi iski päälle. Ja toisaalta suuri ilo siitä, että saimme pakasteeseen kuusi alkiota. Elokuuhun ei tunnu olevan kovin pitkä aika. Pari kuukautta vain! Onneksi PAS on helppo toimenpide ja voidaan tehdä luonnolliseen kiertoon ilman lääkkeitä. Johan tässä tulikin saatua tarpeeksi rankoista lääkkeistä ja niiden vielä rakemmista seuraamuksista.

Minulle jäi tästä julkisen puolen klinikasta hyvä mieli. Toki siellä hoidettiin rutiininomaiset ultrat ym. toimenpiteet kovin liukuhihnameiningillä, eikä jääty esim. henkistä vointia kyselemään, mutta en sellaista kaivannutkaan. Jos haluan valittaa, valitan vaikka tässä blogissa. Klinikalta toivon tositoimia enkä mitään kädestä pitelemistä. Punktion tehnyt lääkäri sekä paikan päällä olleet hoitajat olivat todella mukavia. Koko ajan vallitsi lämminhenkinen, ystävällinen tunnelma.

Minulle jäi punktiosta oikein hyvä mieli. Se oli jossain määrin kivuliasta, mutta kipu tuli pikaisina (tosin erittäin voimakkaina) vihlaisuina jotka menivät välittömästi ohi. Ja kipulääkitys suoraan suoneen oli tehokasta. Esilääkitys, johon kuului rauhoittava lääke, takasi sen, ettei minulla ollut mielen päällä huolen häivää. Jossain vaiheessa kipulääkepöhnäisessä päässäni kävi ajatus, että tämähän on ihan hauskaa. Hauskuus loppui heti punktion jälkeen, kun tuli kipu sinne, missä toimenpidettä oli tehty. Se kipu hälveni noin vuorokaudessa, mutta tilalle tuli ähky ja ahdistava olo sekä kipu kylkiin, jonka syyksi arvasin (ja oikein arvasinkin) hyperstimulaation.

Punktion aattona

Huomenna se sitten selviää. Että miltä tuntuu punktio. Kuinka monta munasolua sieltä kerätään. Tehdäänkö tuoresiirtoa. Kaikkein mielenkiintoisin tieto jäänee paria päivää myöhemmälle: kuinka monta munasolua hedelmöittyy ja lähtee jakautumaan ja selviää siirtoon ja pakasteeseen saakka. Ja kuinka vahvoja tai heikkoja yksilöitä ne ovat. Toivon kovasti, että alkioita saataisiin aikaiseksi sen verran, että olisi useampi pakastimessa. Viisi kuulostaa hyvältä. Mutta tiedän kyllä karun totuuden siitä, että välttämättä ainoakaan alkio ei hedelmöity tai ryhdy kasvamaan. Tästä hoidosta voi todellakin jäädä käteen pelkkää ei-oota. Se olisi musertavaa. Kaiken tämän jälkeen.

Olen voinut viimeiset kaksi päivää erinomaisesti, tuntenut oloni virkeäksi ja energiseksi ja nukkunut mainiosti. En tunne munasarjoja enää niin selvästi, kuin toissapäivänä. Ja tämä kaikki aiheuttaa minulle saman pelon, mitä podin ennen perjantain ultraa: pelkään, että munarakkulat ovat itsestään puhjenneet ja kaikki on pilalla. Varsinkin, kun onnistuin lauantai-iltana unohtamaan kyseistä katastrofia ehkäisevän lääkkeen, eli nenäsumutteen ottamisen.  Kolme muuta päivän sumuteannosta kyllä muistin ottaa. Toivon kovasti, ettei tuo yksi neljästä pilaa tätä kaikkea.

Punktio hirvittää. Pelkään sen olevan kovin kivulias. Luulenpa, että tulen pyytämään rauhoittavaa, että en olisi ihan paniikissa.

On - off - on - off

Punktio lähestyy. Se määrättiin loppujen lopuksi tiistaille, johon on enää alle kolme päivää aikaa. Lääkäri sanoi perjantain ultrassa, että punktiopäivänä päätetään minun vointini ym. perusteella, tehdäänkö tuoresiirtoa. Hyvä asia oli, että rakkuloita oli loppujen lopuksi vain 18, joista 12 oikealla ja 6 vasemmalla. Helpotus, ettei sen enempää. Mutta hyperstimulaation vaara on edelleen olemassa, ja lääkäri käski henkisesti varautua siihen, että tuoresiirtoon ei ehkä päästä. Saatoin tyytyväisenä todeta, että vointini on mitä mainioin, joten ainakaan voinnista se ei jää kiinni.

Mutta nyt vointini on kaikkea muita kuin mainio. Viime yönä heräilin, kun en löytänyt kunnollista nukkuma-asentoa. Jos makaa selällään, paine alavartalossa (munasarjojen kohdalla, eli alavatsassa sivuilla) tuntuu selvimmin. Jos makaa mahallaan, munasarjat painuvat selkää vastan, kipu tuntuu selässä. Jos makaa oikealla kyljellä, yliaktiivinen oikea munasarjan ja sen 12 follikkelia tuntuvat selvänä isona ja kivuliaana möhkäleenä. Vasen kylki lienee vähiten paha vaihtoehto.

Tänään olen ensimmäistä kertaa tämän projektin aikana oikeasti voinut huonosti. Välillä iskee päälle heikko, hutera, yököttävä olo, ja pitää vaan maata sängyssä ja juoda vettä. Vaikka varsinaista kipua ei tunnu, on olo silti todella tuskainen. Sitä on vaikea selittää. Mutta omituisinta tässä on on-off -ilmiö. Paha olo menee ohi ihan yhtäkkiä, ja yllättäen olen taas ihan virkku ja jaksan tehdä vaikka mitä. Ja sitten paha olo taas tulee takaisin kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Vielä pitäisi huominen ja ylihuominen jaksaa elellä tämän kanssa. Ylihuomisessa on sellainen riemastuttava asia, että se on ensimmäinen lääkkeetön päivä kuukauteen. Viimeinen Menopur-pistos meni tänään, huomenna suihkautellaan viimeiset sumutteet ja otetaan irrotuspiikki. Sitten jäädään odottelemaan punktiota. Siellä tiedossa on kuulemma erinäisiä kipulääkkeitä suoraan suoneen, ja pikanttina lisänä toissa vuosikymmenen surullisenkuuluisista Lahden MM-hiihdoista tuttua Hemohessiä. Sen kai pitäisi jotenkin auttaa tähän hyperstimulaatioon. Onneksi en ole huippu-urheilija, doping-testissä kävisi käry.

Epäilyttää

Huomenna on viimeinen ultraääni ennen punktiota, jonka puolestaan olisi tarkoitus olla ehkäpä neljän-viiden päivän päästä. Heräsin tänä aamuna kauhean epäilyksen kanssa: mitä jos munarakkulat ovat itsestään puhjenneet ja kaikki munasolut ovat valuneet hukkaan. Kivut ja muut tuntemukset ovat nimittäin kadonneet tyystin. Onhan se mukavaa, että on fyysisesti normaali olo, mutta ei kyllä naurata, jos tämän vaivannäön (jo lähes kuukausi päivittäistä, melko työläiden lääkkeiden käyttöä) ja rahanmenon (tähän mennessä noin 650 euroa) jälkeen kaikki osoittautuu turhaksi. Odotan pelonsekaisin tuntein huomista ultraa.

IVF-pettymys, osa 1

Edellisessä kirjoituksessani hehkutin, miten hauskaa minulla on, mutta se hauskuus törmäsi tänään karuun todellisuuteen. Näyttää siltä, että tämä IVF menee pahasti metsään. Tänään näkyi ultraruudulla, että minun PCO:hon taipuvaiset munasarjani ovat päättäneet ruveta turhankin innokkaasti kasvattamaan munarakkuloita, joita löytyi oikean puolen munasarjasta 14 kappaletta. Vasenta puolta ei saatu näkyviin, sillä on taipumusta mennä piiloon, mutta eiköhän sielläkin jotakin ole. Lääkärin mukaan hyperstimulaation riski kurkkii uhkaavasti nurkan takana. Joka tarkoittaa, että minulle ei todennäköisesti tulla siirtämään alkiota toukokuun lopussa. Punktioon nyt kuitenkin ainakin tällä hetkellä yhä suunnataan, pyritään saamaan aikaiseksi hedelmöittyneitä alkioita ja laittamaan ne pakastimeen, josta niitä voisi ensi syksynä ammentaa.

Olin varautunut siihen, että joudun pettymään, kun raskaustestiin ei tulekaan plussaa kesäkuussa. Näköjään se pettymys uhkaa tulla vastaan jo paljon aikaisemmin: eipä tästä todellakaan plussaa tule, jos siirtoon ei päästä. Nyt pitää vaan toivoa, että päästäisiin edes punktioon ja saataisiin alkioita pakastimeen.

Olisihan se pitänyt arvata, että hommat eivät minun tuurillani taaskaan mene niin kuin Strömsössä.

Iloa

Viime päivinä on ollut hellettä, vaikka eletään vasta toukokuun puoliväliä. Kaunis ilma saa hyvälle mielelle, houkuttelee ulkoilemaan ja ulkoilu saa olon pirteäksi. Huomasin juuri, että olen itse asiassa tällä hetkellä hyvinkin iloinen ja onnellinen. Eli jotain aivan muuta, kuin etukäteen oletin olevani tässä toukokuussa. Ajattelin, että tästä tulee fyysisesti ja henkisesti rankka toukokuu, ja että tämän kevään aikana piileneet masennustunnelmat ryöpsähtäisivät oikein kunnolla. Pelotti, että lääkitys pahentaisi niitä entisestään, koska tuossa lääkkeessä, jota olen käyttänyt viimeiset kolme viikkoa, lukee sivuoireiden luettelossa masennus.

Mutta näköjään erehdyin. Pelkäsin IVF:ää ja rankkoja lääkkeitä etukäteen, mutta minähän voin aivan mainiosti. Nenäsumutteesta tuli aiemmin lievää päänsärkyä oireeksi, ja annostuksen pienennyttyä päänsärkykin katosi. Muita sivuoireita ei ole näkynyt. Follikkelien kasvuun liittyvä kipu, jota valittelin toissapäivänä, on pysynyt eilen ja tänään poissa. Kaiken lisäksi suhtaudun - ainakin toistaiseksi - innostuneella mielenkiinnolla tulevaan IVF:ään ja lääkityksen aiheuttamiin tapahtumiin kropassani. Innostus ei johdu siitä, että kuvittelisin tulevani raskaaksi tästä hoidosta. En sentään moiseen optimismiin syyllisty. Mutta onhan tämä tietyllä tavalla aika jännittävää, kun käyn läpi tällaisen prosessin, mitä pitkän kaavan mukaan tehty IVF pitää sisällään. Varsinkin, kun minulla ei ole tästä aiempaa kokemusta.

Eiköhän tämä tästä taas suruksi ja ahdistukseksi muutu. Viimeistään piinapäivien aikaan varmasti. Mutta ennen sitä aion nauttia siitä, että nyt on hyvä olla.

Auts.

Olen nyt piikittänyt itseäni kolmena päivänä. Kirjoituksen otsikko ei kuitenkaan viittaa pistämiseen - eipä tuo miltään tunnu ohuella neulalla - vaan siihen, että jo nyt tuntuu munasarjoissa. Tuntuu ja sattuu. Siellä tapahtuu selvästikin jotain. Tämä on tietyllä tavalla aika jännittävää, ja osaan olla tästä jopa innoissani. Mutta hirvittää, että jos kolmantena päivänä kivut ovat tätä luokkaa, niin kuinka infernaaliselle tasolle ne ovat kasvaneet punktioon mennessä, se on vasta puolentoista viikon päästä! Särkylääkettä ei kuulemma mielellään saisi käyttää, vettä pitää juoda reilusti ja välttää fyysistä rasitusta.

Kolmas?

Olen aina ajatellut, että kolme olisi sopiva. Ja tottunut siihen, että elämässä saa kaiken haluamansa, kun vaan tarpeeksi yrittää. Monella muulla elämänalueella tämä naivi kuvitelma on toteutunut. Mutta ei lapsenteon kohdalla. On riipivän raastavaa, kun ei vaan kertakaikkiaan voi sille mitään, että lapsia ei tule vaikka niitä kuinka, kaikin konstein tekisi.

Olen tähän mennessä käyttänyt elämästäni 2,5 vuotta lapsenteon yrittämiseen. 2,5 vuotta toiveita, pettymyksiä, epäonnistumisia, surua, vihaa, kateutta, lääkärikäyntejä, hormonivalmisteiden pumppaamista omaan kroppaan, rahanmenoa kankkulan kaivoon ja niin edelleen. Moni ajattelee, että 2,5 vuotta on lyhyt aika, varsinkin, kun minun kohdallani se jakautuu kahtia: ensimmäinen lapsi tuli 1 v 3 kk yrittämisen jälkeen, toista lasta on yritetty nyt 1 v 3 kk. En ole joutunut edes kärsimään tuota 2,5 vuoden ajanjaksoa yhtäjaksoisesti.

Mutta silti se on minulle paljon. Kuinka paljon haluan tuhlata elämästäni aikaa tällaiseen paskaan? Kuinka syvälle ovat tämän jättämät henkiset arvet uurtuneet sen jälkeen, kun tämä on ohi?

Eilen pohdiskelin ääneen (miehelleni), että ehkä meidän perheemme on tosiaan tässä. Että meitä on me kolme, ei enempää, koskaan. Jos olemme oikein onnekkaita, saatamme saada toisen. Mutta entä se kolmas, jonka myös olisin niin kovasti halunnut? En usko, että jaksaisin enää. Jaksaisin kyllä olla raskaana, synnyttää ja hoitaa vauvaa - voi kunpa vaan pääsisin niitä asioita jälleen tekemään! Mutta en jaksa tätä yrittämistä. En jaksa näitä pettymyksiä. Haluaisin tämän jo loppuvan.

Matkalla

Olen matkalla kohti IVF:ää. Viimeisinkään kierto ei tuottanut plussaa testiin, ja nyt eletään jo IVF-kiertoa. Tätä on odotettu ja pelätty pitkään, ja nyt mielessä pyörii, mitä kaikkea voi mennä pieleen. Ainakin tällaista tulee mieleen

• joku lääkkeistä ei toimikaan niin kuin pitäisi ja koko IVF peruuntuu
• tulee jotain kystia tai muuta ikävää munasarjoihin (ei olisi ensimmäinen kerta) ja IVF peruuntuu
• munasoluja ei jostain syystä suostukaan kehittymään
• jarrupiikki pettää ja munasolut valuvat hukkaan
• tulee hyperstimulaatio ja koko homma menee vituralleen ja minä makaan muutaman päivän sairaalassa
• munasoluja ei saada kerättyä yhtään, kaikki niistä tuhoutuvat
• munasoluja saadaan kerättyä mutta ne eivät hedelmöity/kasva jolloin tuloksena on 0 alkiota
• saadaan aikaiseksi yksi kurpsahtanut alkio, yhtään ei jää pakkaseen, ja se kurppana ei suostu kiininttymään
• saadaan aikaiseksi oikea TOP-yksilö mutta siitä huolimatta raskaus ei suostu alkamaan
• raskaus alkaa ja menee kesken
• raskaus alkaa, ei mene kesken, mutta lapsi kuolee kohtuun myöhäisillä viikoilla 
• kaikki menee aivan putkeen ja siltikään raskaus ei suostu alkamaan, ei nyt, ei pakastetun alkion siirrosta, eikä koskaan muulloinkaan.

Mahtavat on tunnelmat täällä.

Sumussa

En ole kirjoittanut vähään aikaan. Se on vain hyvä asia, se kertoo siitä, että olen saanut siirrettyä ajatuksiani edes jossain määrin muualle. Olen onnistunut löytämään lääkkeen tähän masentuneeseen oloon, minkä lapsenteon vaikeus on minulle viime kuukausina aiheuttanut. Olen ruvennut lukemaan kirjoja suunnilleen kaiken vapaa-aikani. Siitä on tullut minulle huumetta ja todellisuuspakoa, jotain jota nyt tarvitsen pitääkseni pääni koossa.

Hoitojen suhteen tilanne on nyt se, että olen aloittanut IVF:ään valmistelevat lääkkeet nenäsumutteen muodossa. Sumut pitävät (valitettavasti) huolen siitä, ettei totuus - eli lähestyvä hoito - pääse unohtumaan, koska sumuttelua pitää harrastaa neljä kertaa päivässä. Ja kärsiä kokopäiväisesti siitä, että nenäontelosta valuu suuhuun pahanmakuista ainetta. Hajamielisenä ihmisenä joudun pitämään tukkimiehen kirjanpitoa lääkkeen ottamisesta, ettei se unohtuisi tai tulisi vahingossa otettua tuplana. Tämän lääkkeen kanssa pitäisi nyt elää toista kuukautta.

Olen ruvennut vaivaamaan päätäni sellaisella mahdollisuudella, että entä jos tulenkin ennen IVF:ää raskaaksi. Mikä on toki täysin mahdollista. Olen kuvitellut sellaista karmeaa tapahtumaketjua, että saan positiivisen tuloksen raskaustestiin, lopetan IVF:ään valmistelevat lääkkeet jolloin IVF tietysti peruuntuu, raskaus menee kesken ja minulle jää sellainen tulos käteen, että en ole raskaana enkä myöskään pääse IVF:ään. Syyttelisin itseäni siitä, että pilasin kaiken antamalla raskauden alkamiselle mahdollisuuden tässä kierrossa, jossa jo aloiteltiin valmistautumista IVF:ään. Ensimmäistä kertaa toivon, että en olisi raskaana. Kuinka kieroa ajattelua! Nimenomaan raskautta tässä kuitenkin ollaan tavoittelemassa.

Tai voihan käydä niinkin, että tulen raskaaksi, ja en menetä lasta. Saan iloita siitä, että vältin IVF:ään joutumisen viime tipassa ja unelmani toteutui.

Tai sitten voi käydä niin, että en tullut tässäkään kierrossa raskaaksi. Ja tämähän on se todennäköisin skenaario. Takana on 15 negatiiviseen tulokseen päättynyttä yrityskiertoa, miksipä raskaus juuri nyt suostuisi alkamaan?

Odotushuoneessa

Tämä tapahtui jo kuukausia sitten, mutta kerronpa kuitenkin.

Istuin yksityisen lapsettomuusklinikan odotushuoneessa mieheni kanssa matkalla ensikäynnille. Siellä istui lisäksemme toinenkin pariskunta. Katselin heitä salaa, ja ajattelin heidän olevan täysin lapseton pariskunta, vaikken toki voinut tietää, olivatko hekin sekundaarisesti lapsettomia. Tunsin äkkiä olevani valtavan onnellinen ja onnekas, kun minulla on jo lapsi. Kuinka epätoivoissaan nuo ovatkaan, kun eivät voi tietää, toteutuuko heidän unelmansa koskaan. Minun on jo toteutunut. Kuinka tuskaista onkaan ajatella, että ehkä meillä ei ole mahdollisuutta koskaan saada lasta. Meillä on se mahdollisuus, toisenkin lapsen saamiseen, siitä on ensimmäinen lapsemme todisteena. Pystyin asettumaan heidän tunteittensa paikalle, olinhan kokenut sen, ennen esikoistani.

Seuraavalla kerralla menin klinikalle käväisemään verikokeissa. Otin lapsen mukaani, koska hänelle ei ollut hoitajaa silloin. Kun tulin odotushuoneeseen, muiden naisten ja pariskuntien joukkoon, iski päälle valtava syyllisyys. Millaisia tunteita heidän mielessään mahtoi herätä? Millaisia tunteita omassa mielessäni olisi herännyt silloin, kun esikoistani ei vielä ollut, ja olisin joutunut lapsettomuusklinikalla törmäämään lapseen? Kenties suuttumusta: miksi tuo nainen tulee tänne, jos hänellä on jo lapsi. Eikö noilta lapsiperheiltä saa olla missään rauhassa. Oliko pakko tulla vääntämään veistä haavassa. Kenties haikeutta: voi, olisipa minullakin. Ehkä toivoa: no ehkä minullakin jonakin päivänä, sitähän varten täällä klinikalla nyt ollaan. Ehkä vastareaktio omiin tunteisiin: onpa ärsyttävä kakara! Onneksi minulla ei ole! Voin kuvitella - kun muistelen aikaa ennen esikoistani ja omia tunteitani silloin - että tuo tunneskaala olisi varmasti käynyt minun päässäni kokonaan läpi tuossa tilanteessa. Koitin salaa vilkuilla, voisinko päätellä jotakin heidän kasvoistaan: koettivatko katsella muualle, etteivät näkisi lastani, vai halusivatko nimenomaan katsoa häntä, hymyillä hänelle.

Oloni oli kuin norsulla posliinikaupassa, olisin halunnut pyytää kaikilta anteeksi olemassaoloani. Kunnes paikalle saapui pelastus: toinen äiti-lapsi -pari. Tajusin, että en ole ainoa sekunda, on täällä muitakin, jotka yrittävät toista, kenties jo kolmatta. Mistäpä tuon tietää: jospa siinä täydessä odotushuoneessa joka ikinen olikin samassa tilanteessa kuin minä.

IVF:n uhka

Pitäisi iloita siitä, että pääsee IVF:ään. Ennen aikoinaan siihen sai kuulemma jonottaa todella kauan julkisella puolella. Kun minulle sanottiin ensikäynnillä, että jonotusaika on neljä kuukautta, en ollut uskoa korviani. Ai niinkö vähän aikaa? En riemuinnut, olin kauhuissani. Kauhuissani siitä, että me olemme pariskunta, joka joutuu turvautumaan IVF:ään.

Toisaalta pirullinen pikku optimisti hyppi olkapäälläni kuiskuttelemassa korvaani: no nyt sinulla on neljä kuukautta aikaa tulla raskaaksi, ja kyllähän se neljässä kuukaudessa onnistuu. Ainahan niitä juttuja kuulee, että kun hoidot lähestyvät, tuleekin iha yllättäen luomusti raskaaksi. Se itse asiassa päti minun kohdallani esikoista tehdessäni: olin päättänyt ottaa ensimmäistä kertaa yhteyttä yksityiseen lapsettomuusklinikkaan heti, kun se avattaisiin kesäloman jälkeen, mutta sainkin plussan raskaustestiin vain viikkoa ennen kyseistä soittoa.

Vaan eipä näytä pätevän tuokaan asia nyt minun kohdallani. Neljä kuukautta on lyhyt aika, ja se on uhkaavasti kuroutumassa loppuun. Lääkitys IVF:ää varten alkaa jo kolmen viikon kuluttua, tosin itse toimenpidettä pitää odotella vielä puolitoista kuukautta. Elelen parhaillani viimeisen luomukierron loppumetrejä. Ja pirullinen pikku optimisti käy välillä supisemassa korvaani, että no hei, tästä kierrostahan voi tulla se kauan odotettu plussa, ja sitten voit kaikille kertoa hauskaa juttua siitä, miten raskaus alkoi luomusti juuri ennen IVF:ää. Niitä juttujahan kuulee ihan jatkuvasti joka paikasta.

No, enpä usko että kuulee tästä paikasta. Johan tässä on viisitoista kiertoa yritetty eikä tulosta ole tullut. Luottoni luomuonnistumiseen on minimaalinen, mutta silti se pirullinen pikku optimisti pitää huolen siitä, että varmasti raivostuttava toivo-pettymys -aisapari tulee jälleen lyömään minut maahan.

Mitä oikeastaan pelkään IVF:ssä? Henkisesti ja fyysisesti rankkaa lääkitystä? No ehkä hieman, mutten juurikaan. Kivuliasta punktiota, hyperstimulaation riskiä? Varmasti niitäkin, mutta aika vähäistä sekin pelko toistaiseksi vielä on. Se, mitä todella pelkään, on pettyminen. Miten kestän sen, ettei hoito tuota tulosta? Tilastollisesti IVF:ssä EPÄonnistumisen todennäköisyys on 60 - 70 %, joten ei kannata olettaa onnistuvansa. Mitä tapahtuu epäonnistumisen jälkeen? Kauanko pitää odottaa seuraavaa hoitoa? Varmasti ainakin koko kesän yli. Kuinka surullinen kesä se tulee olemaan?

Pirullinen pikku optimisti hokee korvaani, että omassa lähipiirissäni kaikki ovat onnistuneet IVF:ssä ensi yrittämällä. Omaan lähipiiriin on niin helppo samaistua. Kuinka osaisin pyyhkäistä heidät mielestäni, etten lataisi liikaa odotuksia tälle hoidolle?

Ikäero

Minä niin toivoin, että saisin lapset pienellä ikäerolla, korkeintaan kaksi vuotta. Olin pettynyt, kun lääkäri sanoi sektioni jälkeen, että pitää odottaa, kunnes esikoinen on yksivuotias, ennen kuin saa alkaa yrittää seuraavaa. Ajattelin, että siihen on niin pitkä aika!

Mutta esikoiseni on jo kaksivuotias, eikä seuraavaa näy eikä kuulu vieläkään. Tässä on taas yksi niistä ikävistä lieveilmiöistä, mitä tulee sekundaarisen lapsettomuuden myötä, mutta ei silloin, kun yritetään vasta ensimmäistä: harmittaa, kun ikäero vaan kasvaa ja kasvaa. Toki voi olla niinkin, ettei toista lasta tule ikinä. Se olisi jo pelkästään esikoiseni kannalta katsottuna mielestäni valtava tragedia.

Kaunis kevätrunonen

Mistä on pienet ihmisen alut tehty?
Toiveista ja pettymyksistä, kyynelistä, epätoivosta, kateudesta, turhautumisesta
Suurista klinikkalaskuista, isosta pinosta testiliuskoja
Piikitettävistä lääkkeistä, hormoninenäsumutteista, sottaavista lääkekapseleista
Munasarjaan pistetystä neulasta, kipulääkkeistä ja sairaslomasta
Iskuista vasten kasvoja kun erehtyy olemaan optimisti
Kas niistä on pienet ihmisen alut tehty.

Voimattomuus

Lapsettomuudessa yksi rasittava piirre on tunne voimattomuudesta, siitä, ettei asia ole minun hallinnassani. Etten voi tehdä asialle mitään. Tässä elämässä on tottunut ajattelemaan, että jos vaan tarpeeksi kovasti jotakin asiaa toivoo ja tekee parhaansa, niin saa toivomansa. Lapsettomuuden kanssa painiskellessa onkin sellaisessa tilanteessa, että ei kerta kaikkiaan voi asialle mitään. Tietysti kaikki, mitä vaan voi tehdä asian edistämiseksi, tehdään. Mutta kun sekään ei auta, tulee valtavan turhautunut ja voimaton olo. Ja miettii, että mitä minä vielä teen väärin? Voinko vielä jotakin tehdä paremmin? Pitäisikö juoda enemmän vettä, harrastaa enemmän liikuntaa, käydä jossain stressinlievitysterapiassa vai mitä ihmettä tässä pitää tehdä? On valtava halu tehdä JOTAIN. On valtavan vaikea hyväksyä, että pitäisi vaan kiltisti odottaa, että joskus jostain mystisestä syystä vaan tärppäisi.

Sain tänään oikeaoppisen ovulaatiotestiplussan. Olen saanut niitä joka kierrossa viime kesästä asti. Hieno homma, mutta toisaalta tulee mieleen, että miksi ei raskaus ala vaikka tämäKIN asia on näin hyvällä mallilla. Ennen esikoista en ovuloinut luomusti juuri koskaan, enkä saanut ikinä ovulaatiotestiin plussaa. Nyt se asia on korjaantunut, ja siltikään ei raskaus ala. Esikoista tehdessäni tuudittauduin kuvitelmaan, että ovulaatiohäiriöt ovat ainoa ongelmani. Nyt, kun sitä ongelmaa ei enää ole, olen yhtäkkiä sellaisen musertavan diagnoosin edessä kuin SELITTÄMÄTÖN lapsettomuus. Kun syytä ei tiedä, on vaikea tehdä asialle mitään.

Hoidoissa käyminen ja lääkkeiden käyttäminen on ollut tietyllä tavalla lääkettä myös tähän voimattomuuden tunteeseen. Kun voi tehdä jotain konkreettista asian edistämiseksi. Harmi vaan, että nekään toimenpiteet eivät ole tuottaneet tulosta.

Minulla on menossa viidestoista yrityskierto. Se on mielestäni hirveän paljon.

Haluan

Näistä haaveilen, näitä haluan:

• haluan mammamasun
• haluan tuntea vauvan liikkeet masussa
• haluan synnyttää (alateitse tällä kertaa kiitos)
• haluan kuunnella pikkuvauvan narisevaa ääntä
• haluan imettää
• haluan haistella maitovauvan tuoksua
• haluan kantaa pikkuvauvaa kantoliinassa
• haluan ommella uusia ihania kestovaippoja
• haluan neuloa uusia söpöjä vaippavillahousuja
• haluan lapselleni pikkusisaruksen
• haluan täyttää tämän talon tyhjän tilan pikkujalkojen tepsuttelulla
• haluan, että perheemme olisi kokonainen
• haluan tämän loputtoman yrittämisen jo loppuvan. 

Enpä minä tämän ihmeempiä.

Hermoloma

Edellisessä postauksessani kehuin, että pessimisti ei pety. Sain todeta sen olleen silkkaa itsepetosta, koska kun viimeisimmä yrityskiertoni raskaustestin tulos oli nähtävillä, koin koin (sen iskeydyttyä tajuntaan noin parin tunnin viiveellä) yhdenlaisen henkisen kuopan. Kyynelille ei tahtonut tulla loppua. Ehkä olin liian voimakkaasti kieltänyt itseltäni etukäteen kaikki negatiiviset tunteet, mitä epäonnistumiseen liittyy. Niin ne kaikki iskivät sitten päin naamaa kerralla.

Huomasin, ettei henkinen jaksamiseni riitä loputtomiin. Minun piti tässä nyt alkavassa kierrossa mennä taas yrittämään IUI-hoitoa, mutta päädyinkin soittamaan klinikalle ja perumaan koko homman. Sanoin tarvitsevani taukoa. Nyt olen siis hermolomalla lapsettomuushoidoista siihen saakka, että IVF:ään liittyvä lääkitys aloitetaan 1,5 kuukauden kuluttua. Nyt pitäisi ottaa rennosti, keskittyä kaikkeen muuhun. Nyt kerätään voimia tulevaan. Minua on varoitettu, että IVF voi olla aika raskas koettelemus. Uskon sen olevan raskas varsinkin siksi, että minusta tuntuu, että se on ainoa mahdollisuutemme. Raskaus ei selvästikään aio alkaa perinteisellä menetelmällä. Olen vaan jo valmiiksi kauhuissani siitä, että mitä jos IVF:kään ei tuota tulosta. Sen onnistumisprosentti tilastollisesti on noin 40 %, eli epäonnistuminen on siinäkin todennäköisempää. Mitä sen jälkeen? Tietysti jäädään odottamaan pakastetun alkion siirtoa ja/tai uutta IVF:ää, mutta kuinka pahasti ensimmäisessä IVF:ssä epäonnistuminen voi murskata toiveita siitä, että onnistumista koskaan tapahtuisi?

Joku voisi kysyä, että miksi murehdit IVF:ssä epäonnistumista jo nyt, ennen kuin kyseinen hoito on edes alkanut. Varmaankin siksi, että olen tottunut siihen, että tällä sekundaarisen lapsettomuuden matkallani on ollut pelkkiä epäonnistumisia vastassa. En osaa enää muuta odottaa.

Pessimisti ei pety

Tämä kirjoitus voisi olla eräänlainen jatko-osa aiemmalle, pettymystä käsittelevälle kirjoitukselleni. Kuten siinä totesin, toivo ja pettymys ovat käsi kädessä kulkeva aisapari. Mitä enemmän toivoo, sitä pahemmin pettyy. Olen huomannut nyt meneillään olevassa yrityskierrossa sellaisen ilmiön, että suljen kaiken toivon pois mielestäni. Se on suojatumiskeino pettymyksen tunteita vastaan. Tolkutan itselleni, että en ole tähänkään mennessä tullut raskaaksi joten turha toivoa, että raskaus alkaisi tälläkään kertaa. Olen saanut pidettyä ajatukseni melko hyvin poissa ns. piinailusta, mitä harrastetaan kierron loppupäässä. Tiedän, että vastauksen tämän kierron lopputuloksesta saan varsin pian, mutta en jaksa odottaa sitä piinailutunnelmissa. Pikemminkin odotan sitä tylsistyneellä hälläväliä-asenteella, katse suunnattuna seuraaviin yrityskiertoihin, ensi kierrossa kenties tehtävään IUI:hin (jonka onnistumismahdollisuuksiin en kyllä juuri sen enempää usko, kuin kotikonsteihinkaan) ja ennen kaikkea loppukeväällä häämöttävään IVF:ään.

Pessimisti ei pety. Ja silti tiedän, että joka tapauksessa tulen pettymään. Taas kerran.

Pettymykset

Kaikkein pahinta lapsenteon tunneskaalassa on pettymys. Ja tarkemmin sanottuna tämä pirullinen aisapari: toivo ja pettymys. Kun raskaustesti näyttää negatiivista, ensin ajattelee hälläväliä-mielellä, että "no kyllähän minä tuon osasin arvata". Koettaa kaikin tavoin sulkea pettymyksen pois mielestään. Mutta se tulee sieltä kuitenkin, jos ei heti niin myöhemmin samana päivänä. Sitä seuraa läjä muita tunteita, kuten epätoivoa, suuttumusta, itsesääliä, surua.

Ensimmäisissä yrityskierroissa pettymyksestä toipui nopeasti, ajatteli, että eipä tässä vielä kauaa ole yritetty, ensi kierrossa sitten. Ja kyllä se siitä, kunhan lopetetaan luomuilu ja mennään lääkäriin.

Lääketieteen tarjoamiin apukeinoihin turvautuminen on välttämätön paha, joka tuo mukanaan lisää toivoa, ja mitä suurempi toivo, sitä suurempi pettymys. Viime kesän ovulaation induktio -kierrot (4 kpl) olivat siitä surullisia, että latasin tahtomattakin niihin kovasti odotuksia, koska esikoinen oli saanut sellaisilla hoidoilla alkunsa. Joten pettymys oli tietysti suuri, kun historia ei toistanutkaan itseään.

Ensimmäisen (toistaiseksi vielä ainoan) inseminaation jälkeen pettymys oli suurempi kuin kenties koskaan ennen. Ja koska rahaa kului noin 700 euroa tuohon yhteen ainoaan kiertoon, tuli pettymyksen ohessa valtava turhautuneisuus. Sen jälkeen en ole jaksanut laskea, miten paljon rahaa tulee syydettyä lääkkeisiin ja lääkärikäynteihin - tulisi vaan paha mieli. Raha on pelkkää rahaa. Vaikka se ei puissa kasvakaan, eikä sitä meillä tosiaankaan ole liikaa.

Pettymykset, jotka minulle ovat toisesta lapsesta haaveilemisen aikana kertyneet, ovat määrässä nousseet sellaisiin lukemiin, että olen alkanut tosissaan pelätä jokaisen kierron loppuvaihetta. Olen (eräistä keltarauhashormonilääkityksen aiheuttamista syistä) pakotettu tekemään raskaustestin joka kierrossa. Aiemmin riensin tekemään testin turhankin ajoissa, kun en malttanut odottaa - nyt en haluaisi millään tehdä sitä, ja viivyttelen mahdollisimman pitkään, koska ihan tosissaan PELKÄÄN sen tekemistä. Pelkään sitä inhottavaa hetkeä, kun pitää tuijottaa sitä vain yhtä viivaa. Tekee pahaa ajatella, että se hetki on jälleen edessä 1,5 viikon kuluttua.

Numeraalista faktaa

Sanotaan, että raskaaksi tulemisen todennäköisyys on noin 20 % yhtä kuukautiskiertoa kohti. Ja tilastojen mukaan suurin osa pariskunnista onnistuu puolen vuoden sisään, 90 % onnistuu vuoden sisään.

Minun henkilökohtainen tilastoni näyttää aika toisenlaiselta.

En ole kuulunut tuohon puolen vuoden sisään onnistuneiden joukkoon. Enkä myöskään ole ollut tuon 90 % porukassa esikoista tehdessäni (aikaa kului vuosi ja kolme kuukautta) enkä toista yrittäessäni (aikaa on tähän mennessä kulunut yksi vuosi ja yksi kuukausi).

Ja kuinka ollakaan, tuo 20 % todennäköisyys kiertoa kohden ei myöskään päde minun kohdallani. Olen elämässäni käyttänyt yhteensä 25 kiertoa raskaaksi tulemisen yrittämiseen. Yhdessä niistä olen tullut raskaaksi. Voisi siis pikaisella laskutoimituksella todeta, että tähän astinen raskaaksitulotodennäkisyyteni on 4 %.

Joku voisi kysyä nyt, että miksi tällaisia laskeskelet. Johon voin todeta, että tässä odotusta odotellessani voin käyttää aikaani ja purkaa mahouden aiheuttamaa turhautuneisuutta vaikkapa tällaisiin turhuuksiin.

Yksityisellä klinikalla, jossa käymme IUI-hoidoissa (tai ainakin kävisimme, elleivät ne aina syystä tai toisesta peruuntuisi) sanottiin, että joka kolmas pari on raskaana kolmen IUI:n jälkeen. Ei mitenkään hirveän lohdullinen tilasto. Ja mitäpä tuolla on väliä, kun tilastot eivät minun kohdallani päde kuitenkaan, M.O.T. Mutta jotakin pitää silti yrittää tehdä.

Huono tuuri vainoaa

Kävimme elämämme ensimmäisessä inseminaatiohoidossa viime marraskuussa. Kaikki sujui oikein mallikkaasti, paitsi että raskaus ei alkanut. Tuudittauduin kuvitelmaan, että seuraavissakin insseissä kaikki asiat menevät mallikelpoisesti.

Mutta kuinkas kävikään. Seuraava inssi peruuntui joulupyhien takia, sitä seuraava kystan takia, ja sitä seuraava - se, jonka piti olla nyt ylihuomenna - ajoituksen takia. Tänään digitaalisen ovulaatiotestin ruudussa näkyi ilkkuva hymynaama. Joka kertoi, että ovulaatio osuu sunnuntaille, ja maanantaina on inssin tekeminen jo myöhäistä.

Turhauttaa paitsi ajan kuluminen, myös ennen kaikkea se, että tulee ravattua lääkärissä ihan turhaan, käytettyä lääkkeitä (piikitettävää mallia, eli ei erityisen mukavia) ihan suotta ja tuhlattua hirveät määrät rahaa kankkulan kaivoon. Rahaa on palanut nelinumeroinen summa, ja silti emme ole saaneet aikaiseksi kuin yhden ainoan inseminaation. Olin ajatellut, että eiväthän ne niin kalliita ole. No eivät ehkä olisi, ellei tulisi tällaisia hukkareissuja lääkäriin ja apteekkiin.

Toivottavasti tuuri päättää kääntää suuntaa ennen huhtikuuta, jolloin alkavat toimenpiteet IVF:ää varten. Se on jo niin hurjaa ja kallista lystiä, että ei haluaisi minkään menevän pieleen.

Olisit onnellinen, että on edes yksi

Olenhan minä. Valtavan onnellinen. Kun sain esikoiseni, mietin, että miten tällainen onni voi osua minun kohdalleni. Vaikka elämäni onkin ollut varsin leppoisaa ja onnellista aina. Kai siihen ehti jo tottua, että minulle ei sellaista onnea suoda, kuin äidiksi pääseminen. Ja sitten lopulta hän oli siinä, minun sylissäni, maailman kaunein pieni ihminen.

Kun vasta haaveilin hänestä ja surin lapsettomuuden tuskaa, ihmettelin niitä äitejä, jotka surivat kun eivät saaneet toista tai kolmatta. Olisivat onnellisia kun heillä sentään on lapsi.

On tietysti eri asia kärsiä lapsettomuudesta - tai vähemmän harhaanjohtavasti sanottuna hedelmättömyydestä, raskaaksi tulemisen vaikeuksista - jos on jo saanut yhden lapsen. Se on siinä mielessä erilaista, että nyt minun ei tarvitse pelätä, että en koskaan tule äidiksi. Sen olen jo saavuttanut. Ja minulla on tuo pieni ihminen tuossa elämäni keskipisteenä. Elämälläni on jokin tarkoitus hänen ansiostaan. Ilman häntä täällä olisi todella tyhjää.

Mutta toisaalta (sekundaarisesta) lapsettomuudesta kärsiminen on aika monella tavalla samanlaista, kuin se oli ennen häntä. Pettymisiä pettymysten perään joka kuukausi, kun ei vieläkään tärpännyt. Tunteita siitä, että naiseudessani on jotakin vikaa. Henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti raskaita lääkärikäyntejä. Kohtu tuntuu niin autiolta, syli niin kovin tyhjältä. Eihän tuo reipas leikki-ikäinen äidin sylissä jouda olemaan, kuin ihan pikkuhetken vaan silloin tällöin.

Tämä toisen lapsen yrittäminen on tuonut mukanaan uusia ikäviä asioita, joita ei esikoista tehdessä vielä ollut. Esimerkiksi syyllisyyden tunteen. Ei olisi oikeutta murehtia tällaista, jos on jo yksi lapsi, koska joillakin ei ole sitä yhtäkään. Syyllisyys tuli kuvioihin jo esikoisen alullesaamisen jälkeen: minulla meni VAIN reilu vuosi siihen. Joillakin menee tosi monta vuotta. En tarvinut kovia lapsettomuushoitoja, pääsin helpolla. Ei siis olisi oikeutta murehtia.

Mutta ihan mielenterveyteni takia olen tehnyt päätöksen, että minulla on oikeus murehtia, jos siltä tuntuu. Kaikkiin tunteisiin on oikeus. Jos en saisi murehtia omia asioitani siksi, että jollain muulla menee huonommin, niin minulla ei olisi koskaan missään tilanteessa oikeus surra mitään. Koska aina jollakin menee vielä huonommin.

Kun häntä tein, en juurikaan ollut tekemisissä muiden äitien kanssa. Nyt, kun hänen ansiostaan olen tullut tutustuneeksi moniin muihin äiteihin, joka sinänsä on oikein hieno asia, on sen mukana tullut sellainen ilmiö, että kaikki muut paitsi minä tulevat toisen kerran raskaaksi. Saan kuulla iloisia uutisia harva se päivä. Olen iloinen heidän puolestaan, ja samalla saan aina muistutuksen siitä, että minäpä en ole raskaana, enkä nähtävästi ole tulossakaan. Joku aloitti yrittämisen samaan aikaan kuin minäkin, ja hänellä on jo vauva sylissä, minulla ei ole sellaista vielä edes alulla. Olen myös huomannut, että sanonta "toinen raskaus alkaa helpommin kuin ensimmäinen" tuntuisi pätevän melkein kaikkien muiden paitsi minun kohdallani.

Vertaileminen on tyhmää. Pahojen fiilisten saaminen muiden onnen takia on todella tyhmää. Mutta tällaisen ongelman kanssa painivalle ne ovat erittäin tavanomaisia tunteita (minkä olen oppinut keskusteltuani muiden minun tilanteessani olevien kanssa). Näiden tunteinen mukana tulevat pikanttina lisänä syyllisyys ja huono omatunto: olenpa inhottava ja itsekäs ihminen, kun en kykene aivan sataprosenttisesti iloitsemaan toisten puolesta. Onneksi olen jo alkanut tottua siihen, että vauvauutisia kuuluu vähän väliä lähipiiristä. Enää ei kirpaise niin kovasti kuin vielä vähän aikaa sitten.

Olen blogannut lapsettomuudesta ennenkin - ennen esikoistani. Päätin ryhtyä siihen taas, että saisin purettua tunteitani.