Pitäisi iloita siitä, että pääsee IVF:ään. Ennen aikoinaan siihen sai kuulemma jonottaa todella kauan julkisella puolella. Kun minulle sanottiin ensikäynnillä, että jonotusaika on neljä kuukautta, en ollut uskoa korviani. Ai niinkö vähän aikaa? En riemuinnut, olin kauhuissani. Kauhuissani siitä, että me olemme pariskunta, joka joutuu turvautumaan IVF:ään.
Toisaalta pirullinen pikku optimisti hyppi olkapäälläni kuiskuttelemassa korvaani: no nyt sinulla on neljä kuukautta aikaa tulla raskaaksi, ja kyllähän se neljässä kuukaudessa onnistuu. Ainahan niitä juttuja kuulee, että kun hoidot lähestyvät, tuleekin iha yllättäen luomusti raskaaksi. Se itse asiassa päti minun kohdallani esikoista tehdessäni: olin päättänyt ottaa ensimmäistä kertaa yhteyttä yksityiseen lapsettomuusklinikkaan heti, kun se avattaisiin kesäloman jälkeen, mutta sainkin plussan raskaustestiin vain viikkoa ennen kyseistä soittoa.
Vaan eipä näytä pätevän tuokaan asia nyt minun kohdallani. Neljä kuukautta on lyhyt aika, ja se on uhkaavasti kuroutumassa loppuun. Lääkitys IVF:ää varten alkaa jo kolmen viikon kuluttua, tosin itse toimenpidettä pitää odotella vielä puolitoista kuukautta. Elelen parhaillani viimeisen luomukierron loppumetrejä. Ja pirullinen pikku optimisti käy välillä supisemassa korvaani, että no hei, tästä kierrostahan voi tulla se kauan odotettu plussa, ja sitten voit kaikille kertoa hauskaa juttua siitä, miten raskaus alkoi luomusti juuri ennen IVF:ää. Niitä juttujahan kuulee ihan jatkuvasti joka paikasta.
No, enpä usko että kuulee tästä paikasta. Johan tässä on viisitoista kiertoa yritetty eikä tulosta ole tullut. Luottoni luomuonnistumiseen on minimaalinen, mutta silti se pirullinen pikku optimisti pitää huolen siitä, että varmasti raivostuttava toivo-pettymys -aisapari tulee jälleen lyömään minut maahan.
Mitä oikeastaan pelkään IVF:ssä? Henkisesti ja fyysisesti rankkaa lääkitystä? No ehkä hieman, mutten juurikaan. Kivuliasta punktiota, hyperstimulaation riskiä? Varmasti niitäkin, mutta aika vähäistä sekin pelko toistaiseksi vielä on. Se, mitä todella pelkään, on pettyminen. Miten kestän sen, ettei hoito tuota tulosta? Tilastollisesti IVF:ssä EPÄonnistumisen todennäköisyys on 60 - 70 %, joten ei kannata olettaa onnistuvansa. Mitä tapahtuu epäonnistumisen jälkeen? Kauanko pitää odottaa seuraavaa hoitoa? Varmasti ainakin koko kesän yli. Kuinka surullinen kesä se tulee olemaan?
Pirullinen pikku optimisti hokee korvaani, että omassa lähipiirissäni kaikki ovat onnistuneet IVF:ssä ensi yrittämällä. Omaan lähipiiriin on niin helppo samaistua. Kuinka osaisin pyyhkäistä heidät mielestäni, etten lataisi liikaa odotuksia tälle hoidolle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti