Olenhan minä. Valtavan onnellinen. Kun sain esikoiseni, mietin, että miten tällainen onni voi osua minun kohdalleni. Vaikka elämäni onkin ollut varsin leppoisaa ja onnellista aina. Kai siihen ehti jo tottua, että minulle ei sellaista onnea suoda, kuin äidiksi pääseminen. Ja sitten lopulta hän oli siinä, minun sylissäni, maailman kaunein pieni ihminen.
Kun vasta haaveilin hänestä ja surin lapsettomuuden tuskaa, ihmettelin niitä äitejä, jotka surivat kun eivät saaneet toista tai kolmatta. Olisivat onnellisia kun heillä sentään on lapsi.
On tietysti eri asia kärsiä lapsettomuudesta - tai vähemmän harhaanjohtavasti sanottuna hedelmättömyydestä, raskaaksi tulemisen vaikeuksista - jos on jo saanut yhden lapsen. Se on siinä mielessä erilaista, että nyt minun ei tarvitse pelätä, että en koskaan tule äidiksi. Sen olen jo saavuttanut. Ja minulla on tuo pieni ihminen tuossa elämäni keskipisteenä. Elämälläni on jokin tarkoitus hänen ansiostaan. Ilman häntä täällä olisi todella tyhjää.
Mutta toisaalta (sekundaarisesta) lapsettomuudesta kärsiminen on aika monella tavalla samanlaista, kuin se oli ennen häntä. Pettymisiä pettymysten perään joka kuukausi, kun ei vieläkään tärpännyt. Tunteita siitä, että naiseudessani on jotakin vikaa. Henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti raskaita lääkärikäyntejä. Kohtu tuntuu niin autiolta, syli niin kovin tyhjältä. Eihän tuo reipas leikki-ikäinen äidin sylissä jouda olemaan, kuin ihan pikkuhetken vaan silloin tällöin.
Tämä toisen lapsen yrittäminen on tuonut mukanaan uusia ikäviä asioita, joita ei esikoista tehdessä vielä ollut. Esimerkiksi syyllisyyden tunteen. Ei olisi oikeutta murehtia tällaista, jos on jo yksi lapsi, koska
joillakin ei ole sitä yhtäkään. Syyllisyys tuli kuvioihin jo esikoisen alullesaamisen jälkeen: minulla meni VAIN reilu vuosi siihen. Joillakin menee tosi monta vuotta. En tarvinut kovia lapsettomuushoitoja, pääsin helpolla. Ei siis olisi oikeutta murehtia.
Mutta ihan mielenterveyteni takia olen
tehnyt päätöksen, että minulla on oikeus murehtia, jos siltä tuntuu. Kaikkiin tunteisiin
on oikeus. Jos en saisi murehtia omia asioitani siksi, että jollain muulla menee
huonommin, niin minulla ei olisi koskaan missään tilanteessa oikeus
surra mitään. Koska aina jollakin menee vielä huonommin.
Kun häntä tein, en juurikaan ollut tekemisissä muiden äitien kanssa. Nyt, kun hänen ansiostaan olen tullut tutustuneeksi moniin muihin äiteihin, joka sinänsä on oikein hieno asia, on sen mukana tullut sellainen ilmiö, että kaikki muut paitsi minä tulevat toisen kerran raskaaksi. Saan kuulla iloisia uutisia harva se päivä. Olen iloinen heidän puolestaan, ja samalla saan aina muistutuksen siitä, että minäpä en ole raskaana, enkä nähtävästi ole tulossakaan. Joku aloitti yrittämisen samaan aikaan kuin minäkin, ja hänellä on jo vauva sylissä, minulla ei ole sellaista vielä edes alulla. Olen myös huomannut, että sanonta "toinen raskaus alkaa helpommin kuin ensimmäinen" tuntuisi pätevän melkein kaikkien muiden paitsi minun kohdallani.
Vertaileminen on tyhmää. Pahojen fiilisten saaminen muiden onnen takia on todella tyhmää. Mutta tällaisen ongelman kanssa painivalle ne ovat erittäin tavanomaisia tunteita (minkä olen oppinut keskusteltuani muiden minun tilanteessani olevien kanssa). Näiden tunteinen mukana tulevat pikanttina lisänä syyllisyys ja huono omatunto: olenpa inhottava ja itsekäs ihminen, kun en kykene aivan sataprosenttisesti iloitsemaan toisten puolesta. Onneksi olen jo alkanut tottua siihen, että vauvauutisia kuuluu vähän
väliä lähipiiristä. Enää ei kirpaise niin kovasti kuin vielä vähän aikaa
sitten.
Olen blogannut lapsettomuudesta ennenkin - ennen esikoistani. Päätin ryhtyä siihen taas, että saisin purettua tunteitani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti