Kun SE ei olekaan enää yksityisasia

Lasten tekeminen, siis nimenomaan se ensimmäinen vaihe eli raskauden alkuun saaminen, on yleensä pariskunnan välinen yksityisasia, josta ei muille puhella, josta ei kenenkään tarvitse tietää mitään. Heillä on oikeus pitää se omana asianaan, eikä kukaan oletakaan, että mitään siihen liittyvää kerrottaisiin ääneen. Raskaudesta voi puhua, samoin synnytyksestä, mutta ei SIITÄ.

Mutta entäpä sitten, kun raskaus ei alakaan ilman apuvoimia. Kaikki se henkinen kärsimys, mitä joutuu kokemaan sekundaarisen lapsettomuuden vuoksi, maustuu vielä pikantisti yksityisyyden menettämisellä. Kahdenkeskinen puuhastelu muuttuukin useamman ihmisen projektiksi. Intiimisyys vaihtuu kliinisyyteen. Ei olekaan enää oikeus pitää asiaa vain meidän kahden välisenä.

Joskus koen tämän kaiken häpäisevänä ja nöyryyttävänä. Jatkuvat useammalla eri lääkärillä käymiset, omien yksityisasioiden selostamiset. Erityisen nöyryyttäväksi koin viime lääkärikäynnin, joka oli henkisesti minulle hyvin raskas, koska sain taas kerran huonoja uutisia lääkäriltä. Oli kauheaa, että huoneessa oli sillä hetkellä lääkärin lisäksi muitakin, nimittäin opiskelijoita. Yleisöä katsomassa, kuinka hentoista unelmaa raskaaksi tulosta murskataan pala palalta. Heidät olisi voinut häätää pois heti alussa, mutta olin antanut suostumukseni heidän läsnäoloonsa, enkä viitsinyt kesken kaiken sanoa, että muutinkin mieleni.

Toisaalta olen ihan vapaaehtoisestikin etääntynyt siitä ajatuksesta, että tämä on vain kahdenkeskinen yksityisasia. Henkisen hyvinvoinnin vuoksi minulle on tärkeää, että saan puhua tästä asiasta muillekin kuin miehelleni. Minulla on tukiverkkoja, kohtalotovereita ja tämä blogi. Tästä voi ja saa ja pitääkin puhua, tässä ei ole mitään hävettävää.

Lähipiirin suhtautuminen tähän onglemaan on kuitenkin aika ristiriitaista. Osa ei halua sanoa mitään, jos otan tämän asian puheeksi. Varsinkin vanhempaa sukupolvea edustavat sukulaiset tuntuvat kiusaantuvan aivan valtavasti siitä, että erehdyn heidän kuullen suorasanaisesti puhumaan SIITÄ. Siis lasten tekemisestä. Kuinka vaikeaa se on, millaisia hoitoja on pitänyt käydä läpi ja niin edelleen. Vanhempi sukupolvi vaikenee, vaihtaa puheenaihetta. Heille tämä on intiimiasia, tabu, josta ei saa puhua. Minulle tämä ei ole intiimiä eikä varsinkaan tabu, tämä on tavallista arkipäivää ja samalla tähänastisen elämäni suurin tragedia.