Odotushuoneessa

Tämä tapahtui jo kuukausia sitten, mutta kerronpa kuitenkin.

Istuin yksityisen lapsettomuusklinikan odotushuoneessa mieheni kanssa matkalla ensikäynnille. Siellä istui lisäksemme toinenkin pariskunta. Katselin heitä salaa, ja ajattelin heidän olevan täysin lapseton pariskunta, vaikken toki voinut tietää, olivatko hekin sekundaarisesti lapsettomia. Tunsin äkkiä olevani valtavan onnellinen ja onnekas, kun minulla on jo lapsi. Kuinka epätoivoissaan nuo ovatkaan, kun eivät voi tietää, toteutuuko heidän unelmansa koskaan. Minun on jo toteutunut. Kuinka tuskaista onkaan ajatella, että ehkä meillä ei ole mahdollisuutta koskaan saada lasta. Meillä on se mahdollisuus, toisenkin lapsen saamiseen, siitä on ensimmäinen lapsemme todisteena. Pystyin asettumaan heidän tunteittensa paikalle, olinhan kokenut sen, ennen esikoistani.

Seuraavalla kerralla menin klinikalle käväisemään verikokeissa. Otin lapsen mukaani, koska hänelle ei ollut hoitajaa silloin. Kun tulin odotushuoneeseen, muiden naisten ja pariskuntien joukkoon, iski päälle valtava syyllisyys. Millaisia tunteita heidän mielessään mahtoi herätä? Millaisia tunteita omassa mielessäni olisi herännyt silloin, kun esikoistani ei vielä ollut, ja olisin joutunut lapsettomuusklinikalla törmäämään lapseen? Kenties suuttumusta: miksi tuo nainen tulee tänne, jos hänellä on jo lapsi. Eikö noilta lapsiperheiltä saa olla missään rauhassa. Oliko pakko tulla vääntämään veistä haavassa. Kenties haikeutta: voi, olisipa minullakin. Ehkä toivoa: no ehkä minullakin jonakin päivänä, sitähän varten täällä klinikalla nyt ollaan. Ehkä vastareaktio omiin tunteisiin: onpa ärsyttävä kakara! Onneksi minulla ei ole! Voin kuvitella - kun muistelen aikaa ennen esikoistani ja omia tunteitani silloin - että tuo tunneskaala olisi varmasti käynyt minun päässäni kokonaan läpi tuossa tilanteessa. Koitin salaa vilkuilla, voisinko päätellä jotakin heidän kasvoistaan: koettivatko katsella muualle, etteivät näkisi lastani, vai halusivatko nimenomaan katsoa häntä, hymyillä hänelle.

Oloni oli kuin norsulla posliinikaupassa, olisin halunnut pyytää kaikilta anteeksi olemassaoloani. Kunnes paikalle saapui pelastus: toinen äiti-lapsi -pari. Tajusin, että en ole ainoa sekunda, on täällä muitakin, jotka yrittävät toista, kenties jo kolmatta. Mistäpä tuon tietää: jospa siinä täydessä odotushuoneessa joka ikinen olikin samassa tilanteessa kuin minä.