Minulla on meneillään puolen vuoden hoitotauko. Se on tehnyt hyvää. Mieli on virkeämpi, olo kaiken kaikkiaan onnellisempi. Nyt tosissaan huomaa, miten raskaita hoidot ovat henkisesti. On niin hyvä olla, kun ei ole hoidot päällä. On saanut keskittyä kaikkeen muuhun.
Kohta pitäisi olla klinikkaan yhteydessä ja keskustella seuraavan IVF:n muutamista käytännön asioista. Hoitoon on vielä aikaa kolme kuukautta, mutta minun on kehoitettu olla yhteydessä viimeistään ensi kuussa, jonka jälkeen klinikka jää kesätauolle. Minua ei kiinnosta pätkääkään soittaa sinne. Minua ei kiinnosta himpun vertaa ajatella koko asiaa. Ja kaikkein vähiten minua kiinnostaa mennä IVF:ään. Olisi niin mukavaa pysytellä kaukana lapsettomuushoidoista. Mutta kun on pakko. On pakko sen takia, että en halua joskus neli-viisikymppisenä lisääntymisiän ohittaneena syytellä itseäni siitä, että silloin kolmekymppisenä luovutin hoidot liian aikaisin. Varsinkin, kun IVF:iä olisi saanut kolme julkiselta puolelta, ja nyt on vasta yksi niistä käytynä.
Kun viimeksi lähdin IVF:ään, olin hyvinkin toiveikas ja optimistinen, vaikken sitä kehdannut myöntää. Tuttavapiirissä on useita, jotka ovat saaneet alkionsiirroistansa aina 100 % onnistumisprosentilla raskauden alulle. Heidän esimerkkinsä mielessäni ajattelin, että ehkä minäkin. Lääkärikin sanoi punktion jälkeen, että kyllä me näillä alkioilla sinulle raskaus alulle saadaan. No, eipä saatu.
Seuraaviin IVF:iin lähden sillä asenteella, että käydään nämä nyt läpi, koska on pakko, ja sen jälkeen voin jatkaa elämääni ja unohtaa koko asian. En usko, että raskaus alkaa kummallakaan tulevista hoidoista. En usko, enkä jaksa enää vaivata asialla kummemmin päätäni. Olen saanut tarpeekseni siitä, että olen tällä asialla vaivannut päätäni kohtuuttoman paljon. Olen yrittänyt viimeiset 2,5 vuotta saada toisen lapsen. En ole ikuisesti näin nuori ja terve, nyt on aika elää ja mennä ja olla onnellinen. Sitä kaikkea on tämän 2,5 vuoden aikana varjostanut tämä sekundaarisen lapsettomuuden suru ja tuska. Haluan heittää sen varjon pois harteiltani ja elää.
Olen aina nähnyt itseni useamman kuin yhden lapsen äitinä ja suunnitellut kaiken sen mukaisesti. Mutta elämää ei kannattaisi suunnitella liikaa, koska elämä antaa mitä antaa. Nyt olen alkanut suunnitella tulevaisuuttani yksilapsisen perheen äitinä, siis tämän perheen, joka minulla on jo, tässä ja nyt. Irrottautuminen siitä ajatuksesta, että meidän pitäisi saada enemmän lapsia, on nyt hyvää vauhtia käynnissä. Ehkä minusta on tähän, tästä lapsihaaveesta irtautumiseen. Ehkä minusta on tuntemaan tämä perhe kokonaiseksi ja täydelliseksi juuri tällaisena.
