Kaikenlaista tulee mietittyä tämän mahon kropan kanssa eläessä. Esimerkiksi sellainen täysin turha fiktiivinen skenaario on käynyt mielessä, että mitä jos minä ja mieheni eroaisimme, ja löytäisin jonkun muun miehen, niin mitä hänelle sanoisin.
Tähän väliin pitää siis sanoa, että tämä on täysin turha ajatus siksi, koska minulla tai miehelläni ei ole vähäisintäkään aikomusta erota ikinä. Ei todellakaan.
Mutta kun minä olen tällainen ajatuksilla leikkijä.
Niin, mitä sanoisin sille kuvitteelliselle miehelle? Sanoisin, että jos koskaan haluat lapsia, sinun ei kannata olla minun kanssani. Vaikka kuinka olisimme rakastuneita toisiimme, meidän ei kannata olla yhdessä, koska minä en voi antaa sinulle lasta. Ai miksen voi? Koska olen maho. Sillä tavalla maho, ettei kukaan osaa sanoa, missä on vika, eikä siis kukaan myöskään osaa sitä vikaa korjata. Ai miten niin voin väittää olevani maho, vaikka minulla onkin yksi biologinen lapsi? No, joko se lapsi oli täydellinen ihme, tai sitten se totaalinen mahous alkoi vasta hänen syntymänsä jälkeen. Mutta oli miten oli, minusta ei tule sinun lastesi äitiä, koska en voi niitä lapsia sinulle tehdä.
Voi mikä onni, etten tätä faktaa itsestäni tiennyt silloin kauan kauan sitten, kun mieheni tapasin. Ei ollut tämä fakta estämässä meidän onneamme. Ja yhdessä me saimme aikaiseksi yhden suuren ihmeen, meidän ainoan ja ainoaksi jäävän lapsemme.
perjantai 20. helmikuuta 2015
perjantai 13. helmikuuta 2015
Yhdeksän elämää
Toissailtana korkkasimme mieheni kanssa shampanjapullon ja juhlimme yhdeksää elämää. Emme luultavasti koskaan pääse juhlimaan sitä, että meillä on toinen lapsi. Mutta tässä ja nyt on aihetta juhlaan, koska klinikan pakasteessa asuu tällä hetkellä yhdeksän pientä elämän alkua. Niitä me saamme juhlia nyt kun ne vielä ovat olemassa.
Kun menin toissapäivänä lääkärin luo jälkikontrolliin (hyperstimulaation vuoksi) sekä kuulemaan hedelmöityksen tulokset, näin heti hänen naamastaan, että nyt on loistavia uutisia. Aitoa intoa hehkuen hän esitteli minulle tuloksia, joita en olisi osannut ikimaailmassa kuvitella. Yhdeksän hyvää alkiota, niistä kuusi top-tasoa. Se on enemmän kuin kahdesta edellisestä hoidosta yhteensä. Se on enemmän, kuin lääkäri itsekään olisi uskonut saaliiksi tulevan. "Tämä on niin täydellisesti kuin oppikirjasta", hän sanoi loistaen kuin naantalin aurinko. Minä vaan tuijotin sitä numeroa paperissa. Yhdeksän. Olin salaa miettinyt, että jos 4 - 5 saataisiin, mutta en kyllä uskalla edes toivoa.
Koska en usko raskauden alkamiseen siitäkään huolimatta, että meillä on tuollainen alkiomäärä odottamassa siirtoja, en riemuitse tästä sen vuoksi, että "nyt varmasti saadaan vauva". Riemuitsen siksi, että jos näistä alkioista suurin osa selviää siirtoon asti, on minulle tehty niin monta siirtoa, että näiden hoitojen päättymisen jälkeen voin tyytyväisenä todeta tehneeni tarpeeksi. Ettei tarvitse enää lähteä yksityiselle jatkamaan.
Jää nähtäväksi, kuinka moni selviää siirtoon asti. Ensimmäisessä IVF:stä 66 % selvisi.
Tympääntyneen kyllästynyt tunnelma, joka on vallinnut jo yli vuoden, on nyt siirtynyt taka-alalle. Kyllähän hoidot ovat tähän mennessä olleet melko epäonnista puurtamista. Esim. ensimmäisen IVF:n jälkeen piti odottaa puoli vuotta, että löydettiin sopiva lääkitys laittamaan kroppani PAS-kuntoon. Nyt joudun odottamaan todennäköisesti vain kaksi kuukautta, että pääsen PAS:iin. IVF:n jälkeen pitää antaa kropan levätä yhden kierron ajan, ja sitten alan suoraan käyttää tuttua ja hyväksi havaittua Letrozolia, jotta PASit saadaan tehtyä. Jos asiat sujuu niin kuin pitäisi, niin huhtikuussa olisi ensimmäinen siirto.
Koska alkioita on paljon, lääkäri sanoi, että ei me tolkuttoman monta siirtoa aleta tekemään. Vaan jos ei raskaus ala muutaman PAS:in jälkeen, tehdään jäljelle jääville alkioille pitkä viljely, eli annetaan jyvien karsiutua akanoista. Se on ilmeisesti aika yleinen toimintamalli silloin, kun on vihoviimeinen hoito menossa. Kaikki viimeisetkin keinot käyttöön.
Nyt sitten menen hyvillä mielin ja taisteluntahtoisesti kohti tulevia PAS:eja. Niiden jälkeen tulevaisuudessa häämöttää mainio palkinto: hoitojen loppuminen, yrittämisen loppuminen, elämän jatkuminen tavalla tai toisella. Siihen elämään saattaa sisältyä vauva tai sitten ei. Pääasia, että elämä jatkuu.
Kun menin toissapäivänä lääkärin luo jälkikontrolliin (hyperstimulaation vuoksi) sekä kuulemaan hedelmöityksen tulokset, näin heti hänen naamastaan, että nyt on loistavia uutisia. Aitoa intoa hehkuen hän esitteli minulle tuloksia, joita en olisi osannut ikimaailmassa kuvitella. Yhdeksän hyvää alkiota, niistä kuusi top-tasoa. Se on enemmän kuin kahdesta edellisestä hoidosta yhteensä. Se on enemmän, kuin lääkäri itsekään olisi uskonut saaliiksi tulevan. "Tämä on niin täydellisesti kuin oppikirjasta", hän sanoi loistaen kuin naantalin aurinko. Minä vaan tuijotin sitä numeroa paperissa. Yhdeksän. Olin salaa miettinyt, että jos 4 - 5 saataisiin, mutta en kyllä uskalla edes toivoa.
Koska en usko raskauden alkamiseen siitäkään huolimatta, että meillä on tuollainen alkiomäärä odottamassa siirtoja, en riemuitse tästä sen vuoksi, että "nyt varmasti saadaan vauva". Riemuitsen siksi, että jos näistä alkioista suurin osa selviää siirtoon asti, on minulle tehty niin monta siirtoa, että näiden hoitojen päättymisen jälkeen voin tyytyväisenä todeta tehneeni tarpeeksi. Ettei tarvitse enää lähteä yksityiselle jatkamaan.
Jää nähtäväksi, kuinka moni selviää siirtoon asti. Ensimmäisessä IVF:stä 66 % selvisi.
Tympääntyneen kyllästynyt tunnelma, joka on vallinnut jo yli vuoden, on nyt siirtynyt taka-alalle. Kyllähän hoidot ovat tähän mennessä olleet melko epäonnista puurtamista. Esim. ensimmäisen IVF:n jälkeen piti odottaa puoli vuotta, että löydettiin sopiva lääkitys laittamaan kroppani PAS-kuntoon. Nyt joudun odottamaan todennäköisesti vain kaksi kuukautta, että pääsen PAS:iin. IVF:n jälkeen pitää antaa kropan levätä yhden kierron ajan, ja sitten alan suoraan käyttää tuttua ja hyväksi havaittua Letrozolia, jotta PASit saadaan tehtyä. Jos asiat sujuu niin kuin pitäisi, niin huhtikuussa olisi ensimmäinen siirto.
Koska alkioita on paljon, lääkäri sanoi, että ei me tolkuttoman monta siirtoa aleta tekemään. Vaan jos ei raskaus ala muutaman PAS:in jälkeen, tehdään jäljelle jääville alkioille pitkä viljely, eli annetaan jyvien karsiutua akanoista. Se on ilmeisesti aika yleinen toimintamalli silloin, kun on vihoviimeinen hoito menossa. Kaikki viimeisetkin keinot käyttöön.
Nyt sitten menen hyvillä mielin ja taisteluntahtoisesti kohti tulevia PAS:eja. Niiden jälkeen tulevaisuudessa häämöttää mainio palkinto: hoitojen loppuminen, yrittämisen loppuminen, elämän jatkuminen tavalla tai toisella. Siihen elämään saattaa sisältyä vauva tai sitten ei. Pääasia, että elämä jatkuu.
maanantai 9. helmikuuta 2015
Helppo punktio, vaikeat jälkitunnelmat
Kävin tänään punktiossa. Aiempiin punktioihin nähden tämä tuntui aika helpolta. Kipu ei ollut kovin kummoista. Mutta olo punktion jälkeen oli tavallista tokkuraisempi ja muutenkin kummallisempi. Nukahdin heti toimenpiteen jälkeen pariksi tunniksi. Kesken punktionkin oli vaikea pysyä hereillä. Ehkä minulle annettiin enemmän kipulääkettä kuin aiemmilla kerroilla, mikä selittäisi sekä vähäiset kivut että uneliaisuuden.
Mutta sairaalasta lähdettyäni totuus iski päälle. Olen ollut tänään todella kipeä. Kun pääsin kotiin, menin saman tien sänkyyn, jossa puolimakaavassa asennossa söin lounaan ja sen jälkeen nukuin koko loppupäivän. Edellisten punktioiden jälkeen en ole näin totaalisesti pois pelistä ollut. Ajan tajusta ei mitään tietoa, ja kun herättyäni kysyin mieheltä kellonaikaa, luulin hänen vitsailevan kun hän sanoi, että kello on jo kahdeksan illalla. Turrutin itseni kipulääkkeillä ja nyt istun jo koneen ääressä.
Punktion saalis oli 17 solua, mikä on varsin paljon. Mutta lääkäri varoitteli, että kaikki eivät varmasti ole kypsiä, hän jo punktion aikana huomasi että osa on epäkypsiä. Kuinka suuri osa, jää nähtäväksi. Viime punktiosta saatiin 12 solua, mutta vain 4 kypsää, ja niistäkin vain 2 saatiin kehittymään siirtokelpoisiksi alkioiksi asti. Se oli todella surka tulos. Kunpa alkiosaalis olisi tällä kertaa parempi. Toivoisin, että alkionsiirtoja saataisiin tehtyä mahdollisimman monta, että voisi olla varma, että tätä hoitomuotoa on kokeiltu tarpeeksi. Jos taas saadaan vain kaksi alkiota, jää mieltäni kaihertamaan, että onkohan tämä IVF-leikki nyt ihan varmasti loppuun asti katsottu. Jos ei ole, joutuu lähtemään yksityiselle tekemään neljännen IVF:n. Siihen en haluaisin ryhtyä, koska se maksaa tuhansia euroja, ja koska minulle ihan oikeasti alkaa jo tämä touhu riittää.
Ylihuomenna selviää alkioiden määrä. Sitten on edessä vähintään pari kuukautta odottelua, että pääsee alkionsiirtoon. Tuoresiirtoa ei tällä kertaa tehdä, koska hyperstimulaation uhka vaikuttaa varsin suurelta.
Se, että tuoresiirtoon ei päästy, ei tunnu minusta oikeastaan miltään. Muistan, kun ensimmäisessä IVF:ssä kävi samoin ja silloin otin todella raskaasti sen, että ensimmäistä siirtoa piti odottaa kauan. Nyt on sellainen olo, että mitäpä väliä tuolla on, milloin siirretään, kun raskaus ei kuitenkaan ala. Ensimmäisessä IVF:ssä myös se aiheutti päänvaivaa, että kropan sekoilu aiheutti puolen vuoden odotuksen ennen PAS:iin pääsyä, kunnes sopiva lääke löytyi. Nyt sanoin lääkärille, että antakaa suosiolla Letrozolia PAS:ia varten, niin saadaan se varmasti tehtyä. Ja resepti annettiinkin minulle ilman mukinoita.
Mutta sairaalasta lähdettyäni totuus iski päälle. Olen ollut tänään todella kipeä. Kun pääsin kotiin, menin saman tien sänkyyn, jossa puolimakaavassa asennossa söin lounaan ja sen jälkeen nukuin koko loppupäivän. Edellisten punktioiden jälkeen en ole näin totaalisesti pois pelistä ollut. Ajan tajusta ei mitään tietoa, ja kun herättyäni kysyin mieheltä kellonaikaa, luulin hänen vitsailevan kun hän sanoi, että kello on jo kahdeksan illalla. Turrutin itseni kipulääkkeillä ja nyt istun jo koneen ääressä.
Punktion saalis oli 17 solua, mikä on varsin paljon. Mutta lääkäri varoitteli, että kaikki eivät varmasti ole kypsiä, hän jo punktion aikana huomasi että osa on epäkypsiä. Kuinka suuri osa, jää nähtäväksi. Viime punktiosta saatiin 12 solua, mutta vain 4 kypsää, ja niistäkin vain 2 saatiin kehittymään siirtokelpoisiksi alkioiksi asti. Se oli todella surka tulos. Kunpa alkiosaalis olisi tällä kertaa parempi. Toivoisin, että alkionsiirtoja saataisiin tehtyä mahdollisimman monta, että voisi olla varma, että tätä hoitomuotoa on kokeiltu tarpeeksi. Jos taas saadaan vain kaksi alkiota, jää mieltäni kaihertamaan, että onkohan tämä IVF-leikki nyt ihan varmasti loppuun asti katsottu. Jos ei ole, joutuu lähtemään yksityiselle tekemään neljännen IVF:n. Siihen en haluaisin ryhtyä, koska se maksaa tuhansia euroja, ja koska minulle ihan oikeasti alkaa jo tämä touhu riittää.
Ylihuomenna selviää alkioiden määrä. Sitten on edessä vähintään pari kuukautta odottelua, että pääsee alkionsiirtoon. Tuoresiirtoa ei tällä kertaa tehdä, koska hyperstimulaation uhka vaikuttaa varsin suurelta.
Se, että tuoresiirtoon ei päästy, ei tunnu minusta oikeastaan miltään. Muistan, kun ensimmäisessä IVF:ssä kävi samoin ja silloin otin todella raskaasti sen, että ensimmäistä siirtoa piti odottaa kauan. Nyt on sellainen olo, että mitäpä väliä tuolla on, milloin siirretään, kun raskaus ei kuitenkaan ala. Ensimmäisessä IVF:ssä myös se aiheutti päänvaivaa, että kropan sekoilu aiheutti puolen vuoden odotuksen ennen PAS:iin pääsyä, kunnes sopiva lääke löytyi. Nyt sanoin lääkärille, että antakaa suosiolla Letrozolia PAS:ia varten, niin saadaan se varmasti tehtyä. Ja resepti annettiinkin minulle ilman mukinoita.
maanantai 2. helmikuuta 2015
Luovuttamisen kauneudesta jälleen
Kirjoitin blogiini yli vuosi sitten luovuttamisesta, ja siitä, miten lohdullinen ja kaunis ajatus se oli. Silloin elettiin vasta ensimmäisen IVF:n loppumainingeissa, kaksi IVF:ää oli vielä edessä. Nyt tilanne on toinen. Viimeinen IVF-hoito on päällä, ja luopumisen aika on jo hyvin lähellä.
Mitä enemmän tämän reilun vuoden ajan olen luovuttamista miettinyt, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Olen itse asiassa käytännössä jo luopunut lähes kokonaan toivosta, siirtynyt eteenpäin elämässä, jättänyt lapsettomuusasian taakseni. Ja siitä on seurannut pelkkää hyvää. Paljon parempaa henkistä vointia, kykyä keskittyä muihin asioihin.
Mutta meidät on opetettu, että luovuttaminen (ylipäänsä, ei välttämättä juuri tässä elämän osa-alueessa) on huono asia. Että aina pitää "taistella loppuun saakka" tai "tehdä aivan kaikkensa" ja niin edelleen. Että luovuttaminen on heikkoutta, luovuttajat on luusereita ja ne, jotka jaksaa jatkaa, on vahvoja ja sankareita.
Mielestäni asia on päinvastoin. Epätoivoisesta lapsenteon yrittämisestä luopuminen on nimenomaan rohkeuden teko. Se, että on voimaa päästää irti, voimaa löytää jotain muuta elämänsä keskiöön.
Kun puhun tuttavapiirille luovuttamisesta lapsenteon suhteen, vastaukset ovat aina sen suuntaisia, että luovuttaminen olisi huono asia. "Älä nyt vielä luovuta". "Aina on toivoa". "Onhan sinulla vielä paljon hedelmällisiä vuosia jäljellä". "Kyllähän niin monet onnistuu senkin jälkeen, kun hoidot ovat loppuneet". "Vasta viidennen IVF:n jälkeen alkaa onnistumismahdollisuudet laskea tilastojen mukaan". "Minä tiedän monta pariskuntaa jotka ovat onnistuneet vuosien yrittämisen jälkeen, joten toivoa on!" Minua koetetaan rohkaista vaan jatkamaan sen sijaan, että sanottaisiin, että "hyvä, että sinulla on rohkeutta luovuttaa ja jatkaa elämässä eteenpäin". Koska kukaan ei sitä minulle sano, sanon sen itse itselleni. Tässä kulttuurissa luovuttaminen vaan aina nähdään negatiivisena asiana. Ja minulle jokainen askel, mitä olen ottanut luovuttamisen suuntaan, on tuonut minulle pelkkää positiivista.
Mitä enemmän tämän reilun vuoden ajan olen luovuttamista miettinyt, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Olen itse asiassa käytännössä jo luopunut lähes kokonaan toivosta, siirtynyt eteenpäin elämässä, jättänyt lapsettomuusasian taakseni. Ja siitä on seurannut pelkkää hyvää. Paljon parempaa henkistä vointia, kykyä keskittyä muihin asioihin.
Mutta meidät on opetettu, että luovuttaminen (ylipäänsä, ei välttämättä juuri tässä elämän osa-alueessa) on huono asia. Että aina pitää "taistella loppuun saakka" tai "tehdä aivan kaikkensa" ja niin edelleen. Että luovuttaminen on heikkoutta, luovuttajat on luusereita ja ne, jotka jaksaa jatkaa, on vahvoja ja sankareita.
Mielestäni asia on päinvastoin. Epätoivoisesta lapsenteon yrittämisestä luopuminen on nimenomaan rohkeuden teko. Se, että on voimaa päästää irti, voimaa löytää jotain muuta elämänsä keskiöön.
Kun puhun tuttavapiirille luovuttamisesta lapsenteon suhteen, vastaukset ovat aina sen suuntaisia, että luovuttaminen olisi huono asia. "Älä nyt vielä luovuta". "Aina on toivoa". "Onhan sinulla vielä paljon hedelmällisiä vuosia jäljellä". "Kyllähän niin monet onnistuu senkin jälkeen, kun hoidot ovat loppuneet". "Vasta viidennen IVF:n jälkeen alkaa onnistumismahdollisuudet laskea tilastojen mukaan". "Minä tiedän monta pariskuntaa jotka ovat onnistuneet vuosien yrittämisen jälkeen, joten toivoa on!" Minua koetetaan rohkaista vaan jatkamaan sen sijaan, että sanottaisiin, että "hyvä, että sinulla on rohkeutta luovuttaa ja jatkaa elämässä eteenpäin". Koska kukaan ei sitä minulle sano, sanon sen itse itselleni. Tässä kulttuurissa luovuttaminen vaan aina nähdään negatiivisena asiana. Ja minulle jokainen askel, mitä olen ottanut luovuttamisen suuntaan, on tuonut minulle pelkkää positiivista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)