Minulla on takanani kolme vuotta hedelmöityshoidoissa käymistä. Tuo ajanjakso jakautuu kahdenlaisiin vaiheisiin: 1) ne vaiheet, jolloin hoidot ovat päällä ja 2) ne vaiheet, jolloin hoidoista on tauko.
Kun hoidot ovat päällä, käytetään yleensä jotakin lääkityksiä, tehdään ehkä ovulaatiotestejä, merkkaillaan kalenteriin, milloin mikäkin lääke pitää aloittaa, milloin pitää käydä ultrassa jne. Vaikka itse hedelmöityshoito, vaikkapa alkionsiirto, on hyvin nopea toimenpide, koko prosessi kierron alusta loppuun lääkityksineen, testeineen, lääkärikäynteineen jne. vaikuttaa melko kokonaisvaltaisesti elämään. Asia on koko ajan mielen päällä, koko ajan pitää pysyä kärryillä siitä, että missä tässä kierrossa / hoidossa ollaan nyt menossa, mitä toimenpiteitä minun pitää seuraavaksi tehdä.
Kun hoidoista on tauko, on kierto tai useampi, jolloin edellä mainittuja asioita ei tarvitse miettiä. Esimerkiksi silloin, kun joulupyhien tai kesälomakauden takia hoito ei onnistu ja joutuu pitämään taukoa. Tällaisia taukoja on yleensä kuukausi tai pari peräkkäin. Taukovaiheessa hoitoja ei tarvitse aktiivisesti miettiä.
Olen niin rutinoitunut elämään näiden kahden vaiheen rytmittämässä jatkumossa, että nyt, kun elänkin kolmannenlaisessa vaiheessa, raskaana, ei mieleni osaakaan asettua tähän uuteen malliin. Mieleni on rutinoitunut siihen, että jos lisääntymisasia on aktiivisesti mielessä (kuten se nyt raskaana ollessa todellakin on), niin silloin pitää elää tuon vaiheen 1) mukaisesti. Huomaan vähän väliä miettiväni, että mitä lääkettä minun pitikään ottaa, milloin täytyykään mennä apteekkiin, onkohan tarpeeksi lääkkeitä kotona, onko reseptiä riittävästi... Nämä ajatukset tulevat välähdyksenomaisesti mieleeni, kuin suoraan selkärangasta, sen kummemmin miettimättä. Sitten tajuan, että ei, minun ei tarvitse miettiä lääkkeitä. Tuntuu niin ristiriitaiselta, kun kuitenkin ihan selvästi (tai jonkun alitajuisen mieleni mielestä) minulla on nyt joku "prosessi" päällä, mutta siltikin saan elää täydellisen luomusti. Ei apteekkia, ei lääkedosettia, ei ovulaatiotestejä. Pelkkää olemista ja elämistä ilman mitään. Aivan kummallista!
Hurjinta on se, että jos tämän raskauden lopputuloksena on elävä lapsi (mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys) ja jos oletettavastikin lapsilukumme on sen jälkeen täysi, niin se tarkoittaisi, että hoidot ovat minulle taaksejäänyttä elämää. Hoidot JA yrittäminen. Loppu, slut, finito, ikuisesti. Tuntuu aivan absurdilta ajatella, ettei minun koskaan enää tarvitsisi käyttää niitä lukuisia eri hormonivalmisteita, joista on tullut itsestäänselvä osa elämää. Ettei enää koskaan tarvitse tehdä yhtään testiä. Ettei enää koskaan tarvitse bongailla ovulaatiota ja koittaa käyttää sitä hyödyksi. Lapsentekoa takana 6,5 vuotta, hedelmöityshoitoja 3 vuotta, ja siitä on tullut osa minua. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella, että se osa lähtisi minusta kokonaan pois. Minä korjaantuisin, uudistuisin. No, se on niin hurja ajatus, että jätän sen toistaiseksi sikseen. En voi tietää, mikä on tämän raskauden lopputulos.
torstai 5. marraskuuta 2015
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Miksi raskaus alkoi?
Vain pari blogimerkintää taaksepäin pohdin, miksi raskaus ei ala. Nyt on aika pohtia, miksi se alkoi. Tämä on toisaalta hyvin epätieteellistä ja tyhjänpäiväistä spekulointia, mutta toisaalta on ihan mielenkiintoista tuoda esille muutamia asioita, joilla EHKÄ saattoi olla edesauttavaa vaikutusta.
Ensin se ilmiselvin syy: alkio ja limakalvo olivat todella hienot. Tämä voi hyvinkin olla ainoa syy, miksi raskaus alkoi. Toki minulla on on ennenkin olleet nämä asiat hyvällä mallilla (ei joka siirrossa) mutta täytyy muistaa, että vaikka kaikki näyttäisi täydelliseltä, on mukana myös jonkun sortin tuuria, että sattuuko alkio kiinnittymään vai ei. Suurin osa siirroista tilastojen valoissa päätttyy negatulokseen. Lääkäri sanoi siirron aikana minulle, että tällaisessa tilanteessa, tällaisen alkion ja limakalvon kanssa onnistumisprosentti on 38 %.
Eräs juttu, mitä en voi olla miettimättä: ruokavalio. No sehän on toki tieteellisesti todettu fakta, että lihavuus aiheuttaa hedelmättömyyttä, mutta minäpä olen ollut aina normaalipainoinen. Kuitenkin pientä jenkkakahvaa ja pömppömahaa minulla on esikoisen syntymästä saakka ollut. Päätin hankkutua kyseisistä harmikkeista eroon kolme kuukautta sitten, ja pistin ruokavalion remonttiin, tavoitteena pudottaa kolme kiloa. Jätin pois sokerin, vehnän, kovat rasvat ja kaikenlaiset epäterveelliset jutut. Viljaa söin vähän, mm. joka aamu kaurapuuroa ja yleensä iltapäivällä palan 100 % ruisleipää (joissakin ruisleivissä, kuten Ruispaloissa, on vehnää - sellaisia en syönyt). Ruokavalioni koostui pääasiassa hedelmä-vihannes-osaston antimista, marjoista, kananmunista, maitorahkasta, öljyistä, pähkinöistä, siemenistä, linsseistä, quinoasta. Olen ollut kasvissyöjä 16 vuotta. Soijaa en syönyt, koska sen sisältämä kasviestrogeeni voi haitata omaa hormonitoimintaa. Olin syönyt jo valmiiksi hyvin terveellisesti muutenkin - merkittävin muutos ruokavaliossa olivat nimenomaan sokerin ja vehnän poisjättö. Niillä oli minuun suuri vaikutus. Turvonnut ja ahdistava olo kropassa katosi, paino alkoi tehokkaasti pudota. Kolmen kilon sijaan putosi viisi kiloa. Olen miettinyt, mahtaako minulla olla jonkinlainen yliherkkyys vehnälle. Itse asiassa olen nykyisin jo syönytkin maltillisesti sokeria ja pieniä määriä vehnää, koska painon ei ainakaan tarvitsisi enää pudota, mutta tosiaan hyvin vähän niitä käytän.
Ruokaremontin aikana minulle tehtiin kaksi alkionsiirtoa, joista toinen toi plussan.
Tätä ruokavalion yhteyttä raskautumiseen en voi olla miettimättä. Varsinkin kun aikoinaan esikoista yrittäessäni olin juuri ennen raksaaksi tuloa karpannut kaksi kuukautta. Eli silloinkin sokeri ja vehnä olivat pois ruokavaliosta. Karppaamista en sinänsä suosittele, en oikeasti usko siihen kovien rasvojen ylettömään mättämiseen. Minulla ei itse asiassa edes paino pudonnut karpatessa. Johtuen ehkä osittain siitä, että olen vegetaristi, ja kasviksissa on melko paljon hiilihydraatteja.
Yksi mielenkiintoinen asia: stressin vaikutus. On ilmeisesti jopa ihan tutkittu juttu, että stressi häiritsee raskaaksi tuloa. Minua hoitavat lääkärit ovat tätä korostaneet ja sanoneet, että stressaavassa elämänvaiheessa ei kannata välttämättä edes siirtoja tehdä. Mutta arvatkaas mitä: minullapa oli koko vuoden stressaavin vaihe (huomattava työstressi) menossa juuri silloin, kun tämä kierto oli meneillään. Stressi oli niin suurta, että tunsin sen fyysisenäkin paineena. Siitä huolimatta raskaus alkoi. Mielenkiintoista.
Minulla oli koko ajan tästä kierrosta jotenkin mystisen positiivinen fiilis. Tämä ei tietenkään ollut mikään syy raskautumiselle, mutta siis on mielenkiintoista huomata, että minä jossakin sisimmässäni tunsin ja tiesin, että nyt tärppää. Vaikka takana oli kovin monta epäonnistumista, ja olin oppinut pessimismiin. Itse asiassa tunsin kiinnittymisen kolme päivää siirron jälkeen. Oli pitkin päivää omituista tunnetta kohdussa, sellaista, mikä ei kuulu siinä kierron vaiheessa asiaan. Toki toppuuttelin omia tunteitani ja muistutin itseäni niistä lukuisista "luulo-oireista" mitä minulla on vuosien varrella ollut, ja joista olin jo opetellut pois. Hurjinta oli, kun jossain vaihessa kauhukseni huomasin sanovani itselleni, että "on se kumma jos ei tästä plussaa tule", ja heti sen jälkeen toruin itseäni moisesta optimismista. Valittelinkin joillekin vertaistuki-ihmisilleni siitä, että minua vaivaa joku omituinen, häiritsevä optimismi, joka varmasti tarkoittaa entistäkin korkeammalta putoamista sitten kun nega tulee. No, ei tullut negaa. Nyt ymmärrän, mitä jotkut mammat tarkoittavat sillä, kun he sanovat tienneensä tärppäämisestä jo kauan ennen testin tekoa.
Niin ja muuten, en todellakaan juonut mitään greippimehua.
Ensin se ilmiselvin syy: alkio ja limakalvo olivat todella hienot. Tämä voi hyvinkin olla ainoa syy, miksi raskaus alkoi. Toki minulla on on ennenkin olleet nämä asiat hyvällä mallilla (ei joka siirrossa) mutta täytyy muistaa, että vaikka kaikki näyttäisi täydelliseltä, on mukana myös jonkun sortin tuuria, että sattuuko alkio kiinnittymään vai ei. Suurin osa siirroista tilastojen valoissa päätttyy negatulokseen. Lääkäri sanoi siirron aikana minulle, että tällaisessa tilanteessa, tällaisen alkion ja limakalvon kanssa onnistumisprosentti on 38 %.
Eräs juttu, mitä en voi olla miettimättä: ruokavalio. No sehän on toki tieteellisesti todettu fakta, että lihavuus aiheuttaa hedelmättömyyttä, mutta minäpä olen ollut aina normaalipainoinen. Kuitenkin pientä jenkkakahvaa ja pömppömahaa minulla on esikoisen syntymästä saakka ollut. Päätin hankkutua kyseisistä harmikkeista eroon kolme kuukautta sitten, ja pistin ruokavalion remonttiin, tavoitteena pudottaa kolme kiloa. Jätin pois sokerin, vehnän, kovat rasvat ja kaikenlaiset epäterveelliset jutut. Viljaa söin vähän, mm. joka aamu kaurapuuroa ja yleensä iltapäivällä palan 100 % ruisleipää (joissakin ruisleivissä, kuten Ruispaloissa, on vehnää - sellaisia en syönyt). Ruokavalioni koostui pääasiassa hedelmä-vihannes-osaston antimista, marjoista, kananmunista, maitorahkasta, öljyistä, pähkinöistä, siemenistä, linsseistä, quinoasta. Olen ollut kasvissyöjä 16 vuotta. Soijaa en syönyt, koska sen sisältämä kasviestrogeeni voi haitata omaa hormonitoimintaa. Olin syönyt jo valmiiksi hyvin terveellisesti muutenkin - merkittävin muutos ruokavaliossa olivat nimenomaan sokerin ja vehnän poisjättö. Niillä oli minuun suuri vaikutus. Turvonnut ja ahdistava olo kropassa katosi, paino alkoi tehokkaasti pudota. Kolmen kilon sijaan putosi viisi kiloa. Olen miettinyt, mahtaako minulla olla jonkinlainen yliherkkyys vehnälle. Itse asiassa olen nykyisin jo syönytkin maltillisesti sokeria ja pieniä määriä vehnää, koska painon ei ainakaan tarvitsisi enää pudota, mutta tosiaan hyvin vähän niitä käytän.
Ruokaremontin aikana minulle tehtiin kaksi alkionsiirtoa, joista toinen toi plussan.
Tätä ruokavalion yhteyttä raskautumiseen en voi olla miettimättä. Varsinkin kun aikoinaan esikoista yrittäessäni olin juuri ennen raksaaksi tuloa karpannut kaksi kuukautta. Eli silloinkin sokeri ja vehnä olivat pois ruokavaliosta. Karppaamista en sinänsä suosittele, en oikeasti usko siihen kovien rasvojen ylettömään mättämiseen. Minulla ei itse asiassa edes paino pudonnut karpatessa. Johtuen ehkä osittain siitä, että olen vegetaristi, ja kasviksissa on melko paljon hiilihydraatteja.
Yksi mielenkiintoinen asia: stressin vaikutus. On ilmeisesti jopa ihan tutkittu juttu, että stressi häiritsee raskaaksi tuloa. Minua hoitavat lääkärit ovat tätä korostaneet ja sanoneet, että stressaavassa elämänvaiheessa ei kannata välttämättä edes siirtoja tehdä. Mutta arvatkaas mitä: minullapa oli koko vuoden stressaavin vaihe (huomattava työstressi) menossa juuri silloin, kun tämä kierto oli meneillään. Stressi oli niin suurta, että tunsin sen fyysisenäkin paineena. Siitä huolimatta raskaus alkoi. Mielenkiintoista.
Minulla oli koko ajan tästä kierrosta jotenkin mystisen positiivinen fiilis. Tämä ei tietenkään ollut mikään syy raskautumiselle, mutta siis on mielenkiintoista huomata, että minä jossakin sisimmässäni tunsin ja tiesin, että nyt tärppää. Vaikka takana oli kovin monta epäonnistumista, ja olin oppinut pessimismiin. Itse asiassa tunsin kiinnittymisen kolme päivää siirron jälkeen. Oli pitkin päivää omituista tunnetta kohdussa, sellaista, mikä ei kuulu siinä kierron vaiheessa asiaan. Toki toppuuttelin omia tunteitani ja muistutin itseäni niistä lukuisista "luulo-oireista" mitä minulla on vuosien varrella ollut, ja joista olin jo opetellut pois. Hurjinta oli, kun jossain vaihessa kauhukseni huomasin sanovani itselleni, että "on se kumma jos ei tästä plussaa tule", ja heti sen jälkeen toruin itseäni moisesta optimismista. Valittelinkin joillekin vertaistuki-ihmisilleni siitä, että minua vaivaa joku omituinen, häiritsevä optimismi, joka varmasti tarkoittaa entistäkin korkeammalta putoamista sitten kun nega tulee. No, ei tullut negaa. Nyt ymmärrän, mitä jotkut mammat tarkoittavat sillä, kun he sanovat tienneensä tärppäämisestä jo kauan ennen testin tekoa.
Niin ja muuten, en todellakaan juonut mitään greippimehua.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Koulutettu epäonnistumaan
Olen viettänyt viimeiset 6,5 vuotta lapsentekoasioiden parissa. Tuona aikana olen saanut aikaiseksi yhden, ihanan lapsen. Se oli valtaisa, hurjan onnellinen onnistuminen. Mutta suurin osa tuosta ajasta on ollut yhtä epäonnistumisten, pettymysten ja vastoinkäymisten sarjaa, joka on kouluttanut minut ajattelemaan, että mitään muuta ei ole odotettavissa. Aina, jos näkyy joku valon pilkahdus, ajattelen heti niitä eri vaihtoehtoja, mitkä mahtavat senkin pilkahduksen sammuttaa. Olen peruspositiivinen ja onnellinen ihminen, mutta silloin kun on kyse lapsenteosta, olen melkoisen kyyninen.
Jo esikoista tehdessäni opin, että vasta sitten voi keskittyä onneen ja iloitsemiseen, kun on päässyt kotiin synnäriltä terve vauva sylissä. Ensimmäisen raskauteni alulle saaminen oli hankalaa, siihen meni aikaa toista vuotta, tarvittiin tutkimuksia, lääkärikäyntejä ja hormonilääkitystä. Monta pettymystä ja epätoivon hetkeä mahtui sille matkalle. Raskaus sujui aluksi hyvin, mutta viimeisen kolmanneksen alettua löysin täysin yllättäen itseni sairaalasta makaamasta melkoisen riskiraskauden kanssa. Sekä oma että vauvani turvallisuus oli vakavasti uhattuna. Ja sitten koin suuren pettymyksen ja järkytyksen, kun en saanutkaan synnyttää alateitse. Ja kun lapsi synnyttyään joutui teho-osastolle, en ollut enää edes yllättynyt, niin tottunut olin epäonnistumisten sarjaan. Kun lopulta pääsin kotiin tervehtyneen vauvani kanssa, meni aikaa, ennen kuin tajusin, että nyt kaikki on hyvin. Odotin vaan koko ajan seuraavaa vastoinkäymistä, koska olin niin tottunut siihen, että sellaisia koko ajan tulee.
Sain noin vuoden ajan pitää taukoa lapsentekoon liittyvistä vastoinkäymisistä, kun hoidin vauvaa, enkä yrittänyt vielä seuraavaa.
Mutta sitten se taas alkoi. Ja näytti uhkaavasti siltä, että loppua sille ei näy. Yrittäminen kesti 3 v 9 kk. Ja se sisälsi aina vaan uusia vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Luomuyrittäminen ei tuottanut tulosta, eikä myöskään se kevyt hoitomuoto, josta esikoinen sai alkunsa, ja johon olin luottanut. Sitten alkoivat varsinaiset hedelmöityshoidot - kutakuinkin tasan kolme vuotta sitten, ja sehän olikin yhtä pettymysten sarjaa. Pettymyksiä esiintyi monessa muussakin muodossa, kuin negatiivisina raskaustesteinä. Esimerkiksi lukuisina peruuntuneina hoitoyrityksinä, oman kropan sekä lääkityksen toimimattomuutena, melkoisen pahasti mönkään menneenä 2. IVF:nä. Oli kystia, oli ovuloimattomuutta, oli ohutta limakalvoa, oli milloin mitäkin. Iloisina valonpilkahduksina saimme hyvän alkiosaaliin kahdesta IVF:stä, ja vastaavasti surullista oli nähdä, miten yksi upea alkio toisensa jälkeen valui hukkaan, jäi kiinnittymättä.
Joten arvatkaapas, mitä minä ajattelen nyt, kun olen raskaana viikolla 5+2? Suunnittelenko tulevaa vauvan äitiyttä onnesta sekaisin, ostelenko söpöjä pikku vaatteita, hössötänkö pesänrakennuksen parissa, hehkutanko tätä onnistumista kaikille ystävilleni?
No, enpä tietenkään. Ensimmäinen ajatus heikosti positiivisesta raskaustestistä oli, että tuo on varmasti vain kemiallinen raskaus. Katselimme testiä mieheni kanssa ilman iloa, ilman hymyä, mielessä vaan se, millä tavalla tämän heikon viivan tulemme menettämään. Sanoin, että huomenna se on varmasti jo häipynyt testistä. No, seuraavien päivien testit näyttivät viivan vahvistumista, joten meidän täytyi myöntää itsellemme, ettei tämä ollut kemiallinen raskaus, vaan ihan ehtaa tavaraa. Edelleenkään emme juhlineet, emme edes halanneet. Ainoa asia mitä olen kyennyt miettimään, on keskenmeno, ja millä tavalla / missä vaiheessa se mahtaa tulla. Siitäkin huolimatta, ettei meillä ole taustalla yhtään keskenmenoa (kuinkapa olisi, jos ei koskaan ole mitään kesken mentävää!) Vertahyytävä kauhu jäytää minua ympärivuorokautisesti jättämättä minua rauhaan. Normaalisti minulla on erinomaiset unenlahjat, mutta nyt heräilen kesken yöunien miettimään asioita, enkä voi enää nukkua.
Näin rikkinäiseksi vuosia kestänyt yrittäminen tekee ihmisen.
Jo esikoista tehdessäni opin, että vasta sitten voi keskittyä onneen ja iloitsemiseen, kun on päässyt kotiin synnäriltä terve vauva sylissä. Ensimmäisen raskauteni alulle saaminen oli hankalaa, siihen meni aikaa toista vuotta, tarvittiin tutkimuksia, lääkärikäyntejä ja hormonilääkitystä. Monta pettymystä ja epätoivon hetkeä mahtui sille matkalle. Raskaus sujui aluksi hyvin, mutta viimeisen kolmanneksen alettua löysin täysin yllättäen itseni sairaalasta makaamasta melkoisen riskiraskauden kanssa. Sekä oma että vauvani turvallisuus oli vakavasti uhattuna. Ja sitten koin suuren pettymyksen ja järkytyksen, kun en saanutkaan synnyttää alateitse. Ja kun lapsi synnyttyään joutui teho-osastolle, en ollut enää edes yllättynyt, niin tottunut olin epäonnistumisten sarjaan. Kun lopulta pääsin kotiin tervehtyneen vauvani kanssa, meni aikaa, ennen kuin tajusin, että nyt kaikki on hyvin. Odotin vaan koko ajan seuraavaa vastoinkäymistä, koska olin niin tottunut siihen, että sellaisia koko ajan tulee.
Sain noin vuoden ajan pitää taukoa lapsentekoon liittyvistä vastoinkäymisistä, kun hoidin vauvaa, enkä yrittänyt vielä seuraavaa.
Mutta sitten se taas alkoi. Ja näytti uhkaavasti siltä, että loppua sille ei näy. Yrittäminen kesti 3 v 9 kk. Ja se sisälsi aina vaan uusia vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Luomuyrittäminen ei tuottanut tulosta, eikä myöskään se kevyt hoitomuoto, josta esikoinen sai alkunsa, ja johon olin luottanut. Sitten alkoivat varsinaiset hedelmöityshoidot - kutakuinkin tasan kolme vuotta sitten, ja sehän olikin yhtä pettymysten sarjaa. Pettymyksiä esiintyi monessa muussakin muodossa, kuin negatiivisina raskaustesteinä. Esimerkiksi lukuisina peruuntuneina hoitoyrityksinä, oman kropan sekä lääkityksen toimimattomuutena, melkoisen pahasti mönkään menneenä 2. IVF:nä. Oli kystia, oli ovuloimattomuutta, oli ohutta limakalvoa, oli milloin mitäkin. Iloisina valonpilkahduksina saimme hyvän alkiosaaliin kahdesta IVF:stä, ja vastaavasti surullista oli nähdä, miten yksi upea alkio toisensa jälkeen valui hukkaan, jäi kiinnittymättä.
Joten arvatkaapas, mitä minä ajattelen nyt, kun olen raskaana viikolla 5+2? Suunnittelenko tulevaa vauvan äitiyttä onnesta sekaisin, ostelenko söpöjä pikku vaatteita, hössötänkö pesänrakennuksen parissa, hehkutanko tätä onnistumista kaikille ystävilleni?
No, enpä tietenkään. Ensimmäinen ajatus heikosti positiivisesta raskaustestistä oli, että tuo on varmasti vain kemiallinen raskaus. Katselimme testiä mieheni kanssa ilman iloa, ilman hymyä, mielessä vaan se, millä tavalla tämän heikon viivan tulemme menettämään. Sanoin, että huomenna se on varmasti jo häipynyt testistä. No, seuraavien päivien testit näyttivät viivan vahvistumista, joten meidän täytyi myöntää itsellemme, ettei tämä ollut kemiallinen raskaus, vaan ihan ehtaa tavaraa. Edelleenkään emme juhlineet, emme edes halanneet. Ainoa asia mitä olen kyennyt miettimään, on keskenmeno, ja millä tavalla / missä vaiheessa se mahtaa tulla. Siitäkin huolimatta, ettei meillä ole taustalla yhtään keskenmenoa (kuinkapa olisi, jos ei koskaan ole mitään kesken mentävää!) Vertahyytävä kauhu jäytää minua ympärivuorokautisesti jättämättä minua rauhaan. Normaalisti minulla on erinomaiset unenlahjat, mutta nyt heräilen kesken yöunien miettimään asioita, enkä voi enää nukkua.
Näin rikkinäiseksi vuosia kestänyt yrittäminen tekee ihmisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)