Kirous

Minun päälläni on kirous, joka aiheuttaa kaikkien hoityritysten peruuntumisen. Silti jaksan joka kierrossa olettaa, että ensi kierrossa vihdoin saadaan tehtyä alkionsiirto. Voi miksen jo opi, että asioiden pieleenmeneminen on minun kohdallani pysyvä ja jatkuva olotila?

Taas rohkenin olettaa, että seuraavaan kiertoon saadaan PAS tehtyä, koska tällä kertaa kyseessä on ns. lääkkeellinen PAS, jossa munasarjojen toimimattomuus ei haittaa eikä siis aiheuta hoidon peruuntumista. Mutta olisi pitänyt tajuta, että minun kohdallani asiat voivat mennä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla pieleen. Tällä kertaa pieleenmeno asteli paikalle niin kummallisessa muodossa, että lääkärikään ei osannut selittää, mitä ihmettä kropassani nyt tapahtuu. Olen nimittäin saanut tässä kierrossa kaksi kertaa ovulaatiotestin positiivikseksi, ensin kierronpäivänä 11, sitten kierronpäivänä 30. Eli kun odottelin kierron päättymistä, eli tullutkaan vuoto, tuli ovulaatio. Lääkäri oli asiasta yhtä hämmästynyt kuin minäkin, ja tuomio oli raskas: ensi kiertoon suunniteltu lääkkellinen PAS on peruttu, sen sijaan pitää pitää luomukierto ja ultrata alkukierrossa, että mitä hittoa tuolla oikein tapahtuu. Erehdyin jopa toivomaan, että tähän kp 30 ovulaatioon olisi voinut tehdä PAS:in, mutta olin väärässä tietysti. Lääkäri sanoi että jos kroppa on näin sekaisin, ei lähdetä alkioita uhraamaan. Mikä oli tietysti viisas päätös. Itsekin haluan olosuhteiden olevan kunnossa ennen kuin alkioita lähdetään sulattamaan.

Hoitojen jatkuva peruuntuminen mitä kummallisimmista syistä on kuin kiusaamista. Kiusaajalla vaan ei ole kasvoja. Olisi helpompaa, jos tietäisin etukäteen, että esimerkiksi seuraavaan pariin kuukauteen ei voi PASia tehdä. Sitten voisin asennoitua niin, että nyt vaan odotellaan tämä ajanjakso ohi, kenties suunnataan ajatukset ihan muualle, ja sitten on hoito. Mutta ei. Toivo ja luulo siitä, että seuraavaan kiertoon tehdään alkionsiirto, on koko ajan päällä. Ja joka kerta putoaa kovaa ja korkealta.

Koska seuraava kierto ei ole lääkkeellinen ja PASia ei luultavimmin tehdä, siirtyy PAS sitä seuraavaan kiertoon, jota saattavat joulunpyhät tulla sotkemaan niin, että siitäkin hoito perutaan. Onhan tämä sinänsä mielenkiintoista, että minulle on tehty IVF jo toukokuussa, ja nyt näyttää siltä, että ensimmäinen alkionsiirto tehdään vasta ensi vuonna! En olisi koskaan osannut kuvitellakaan, että IVF-rumbaan lähteminen olisi tällaista. Monia muita kauhuskenaaroita osasin kyllä pyöritellä mielessäni, mutta en tällaista.

Järkyttävin painajaiseni on, että kun lopulta joskus (ilmeisesti pitkän ajan päästä) PASia päästään tekemään, alkiot eivät selviä sulatuksesta ja joudun odottamaan seuraavaa IVF:ää (jonotus 4 kk) ja sen jälkeen taas taistelemaan puoli vuotta tai pitempään sekaisin olevan kropan kanssa. Jos tämä kauhuskenaario toteutuu, voi olla että minulle tehdään ensimmäin alkionsiirto vaikkapa vuoden päästä! Tai vielä myöhemmin! Tai ei koskaan.

Yksityisyyden puutteesta, osa 2

Kirjoitin aiemmin otsikolla "Kun se ei olekaan enää yksityisasia" siitä, että lapsettomuushoitojen myötä lapsen tekoon osallistuu muitakin ihmisiä kuin me kaksi. Ajattelin kirjoittaa aiheesta vähän lisää.

Useinmiten lapsen teosta ei haluta kertoa kenellekään. Tai ehkä läheisimmille ystäville tai anonyymisti netissä kohtalotovereille. Mutta kun siirrytään lapsettomuushoitoihin, asia paljastuu aika monelle muullekin. Ei riitä, että siitä saavat tietää lääkärit ja hoitajat klinikalla. Kun astut klinikan ovesta sisään ja istut odottamaan, jokainen ohitsesi kulkeva ihminen tietää, että sinulla on ongelmia raskaaksi tulemisessa. Yleensä muut pariskunnat, joita näkee klinikan odotushuoneessa, ovat tuntemattomia, eivätkä kasvot jää erityisemmin mieleen. Mutta entäpä jos törmäät sellaisessa paikassa johonkin tuttuun, jolle et olisi halunnut tätä salaisuutta paljastaa? Ei voi mitään, se paljastui heti kun hän näki sinut.

Ja sitten on esimerkiksi apteekin tädit. Paikallisessa pienessä apteekissa olen tullut tietylle tädille (jonka tiskille vuoronumerosysteemi onnistuu minut aina arpomaan) hyvinkin tutuksi. Minä olen se kummajainen, joka tulee ostamaan aivan omituisilla annostusohjeilla varustettuja vaihdevuosien ja rintasyövän hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä, vaikka olen vasta kolmekymppinen ja täysin terve. Minä olen se kummajainen, joka kuukaudesta toiseen tunkee kroppaansa erilaisia hormonivalmisteita, eikä tunnu koskaan paranevan vaivastaan, vaan aina palaa uskollisesti takaisin apteekkiin hakemaan lisää nappeja (tai sumutteita, kapseleita, piikitettäviä lääkkeitä... mitä milloinkin). Jolla on Kelan lääkekatto täyttynyt jo aikaa sitten ja saa useimmat lääkkeistänsä hintaan 1,50 € per paketti, paitsi tietysti ne, joita Kela ei suostu reseptistä huolimatta korvaamaan. Ja niitäkin on aika paljon.

Mahtaakohan se apteekin täti jonain päivänä pysähtyä miettimään, että mihinhän se kummajainen on kadonnut, kun ei ole pitkään aikaan enää näkynyt. Jokohan se sai vaivansa pois.