Kaunis kevätrunonen

Mistä on pienet ihmisen alut tehty?
Toiveista ja pettymyksistä, kyynelistä, epätoivosta, kateudesta, turhautumisesta
Suurista klinikkalaskuista, isosta pinosta testiliuskoja
Piikitettävistä lääkkeistä, hormoninenäsumutteista, sottaavista lääkekapseleista
Munasarjaan pistetystä neulasta, kipulääkkeistä ja sairaslomasta
Iskuista vasten kasvoja kun erehtyy olemaan optimisti
Kas niistä on pienet ihmisen alut tehty.

Voimattomuus

Lapsettomuudessa yksi rasittava piirre on tunne voimattomuudesta, siitä, ettei asia ole minun hallinnassani. Etten voi tehdä asialle mitään. Tässä elämässä on tottunut ajattelemaan, että jos vaan tarpeeksi kovasti jotakin asiaa toivoo ja tekee parhaansa, niin saa toivomansa. Lapsettomuuden kanssa painiskellessa onkin sellaisessa tilanteessa, että ei kerta kaikkiaan voi asialle mitään. Tietysti kaikki, mitä vaan voi tehdä asian edistämiseksi, tehdään. Mutta kun sekään ei auta, tulee valtavan turhautunut ja voimaton olo. Ja miettii, että mitä minä vielä teen väärin? Voinko vielä jotakin tehdä paremmin? Pitäisikö juoda enemmän vettä, harrastaa enemmän liikuntaa, käydä jossain stressinlievitysterapiassa vai mitä ihmettä tässä pitää tehdä? On valtava halu tehdä JOTAIN. On valtavan vaikea hyväksyä, että pitäisi vaan kiltisti odottaa, että joskus jostain mystisestä syystä vaan tärppäisi.

Sain tänään oikeaoppisen ovulaatiotestiplussan. Olen saanut niitä joka kierrossa viime kesästä asti. Hieno homma, mutta toisaalta tulee mieleen, että miksi ei raskaus ala vaikka tämäKIN asia on näin hyvällä mallilla. Ennen esikoista en ovuloinut luomusti juuri koskaan, enkä saanut ikinä ovulaatiotestiin plussaa. Nyt se asia on korjaantunut, ja siltikään ei raskaus ala. Esikoista tehdessäni tuudittauduin kuvitelmaan, että ovulaatiohäiriöt ovat ainoa ongelmani. Nyt, kun sitä ongelmaa ei enää ole, olen yhtäkkiä sellaisen musertavan diagnoosin edessä kuin SELITTÄMÄTÖN lapsettomuus. Kun syytä ei tiedä, on vaikea tehdä asialle mitään.

Hoidoissa käyminen ja lääkkeiden käyttäminen on ollut tietyllä tavalla lääkettä myös tähän voimattomuuden tunteeseen. Kun voi tehdä jotain konkreettista asian edistämiseksi. Harmi vaan, että nekään toimenpiteet eivät ole tuottaneet tulosta.

Minulla on menossa viidestoista yrityskierto. Se on mielestäni hirveän paljon.

Haluan

Näistä haaveilen, näitä haluan:

• haluan mammamasun
• haluan tuntea vauvan liikkeet masussa
• haluan synnyttää (alateitse tällä kertaa kiitos)
• haluan kuunnella pikkuvauvan narisevaa ääntä
• haluan imettää
• haluan haistella maitovauvan tuoksua
• haluan kantaa pikkuvauvaa kantoliinassa
• haluan ommella uusia ihania kestovaippoja
• haluan neuloa uusia söpöjä vaippavillahousuja
• haluan lapselleni pikkusisaruksen
• haluan täyttää tämän talon tyhjän tilan pikkujalkojen tepsuttelulla
• haluan, että perheemme olisi kokonainen
• haluan tämän loputtoman yrittämisen jo loppuvan. 

Enpä minä tämän ihmeempiä.

Hermoloma

Edellisessä postauksessani kehuin, että pessimisti ei pety. Sain todeta sen olleen silkkaa itsepetosta, koska kun viimeisimmä yrityskiertoni raskaustestin tulos oli nähtävillä, koin koin (sen iskeydyttyä tajuntaan noin parin tunnin viiveellä) yhdenlaisen henkisen kuopan. Kyynelille ei tahtonut tulla loppua. Ehkä olin liian voimakkaasti kieltänyt itseltäni etukäteen kaikki negatiiviset tunteet, mitä epäonnistumiseen liittyy. Niin ne kaikki iskivät sitten päin naamaa kerralla.

Huomasin, ettei henkinen jaksamiseni riitä loputtomiin. Minun piti tässä nyt alkavassa kierrossa mennä taas yrittämään IUI-hoitoa, mutta päädyinkin soittamaan klinikalle ja perumaan koko homman. Sanoin tarvitsevani taukoa. Nyt olen siis hermolomalla lapsettomuushoidoista siihen saakka, että IVF:ään liittyvä lääkitys aloitetaan 1,5 kuukauden kuluttua. Nyt pitäisi ottaa rennosti, keskittyä kaikkeen muuhun. Nyt kerätään voimia tulevaan. Minua on varoitettu, että IVF voi olla aika raskas koettelemus. Uskon sen olevan raskas varsinkin siksi, että minusta tuntuu, että se on ainoa mahdollisuutemme. Raskaus ei selvästikään aio alkaa perinteisellä menetelmällä. Olen vaan jo valmiiksi kauhuissani siitä, että mitä jos IVF:kään ei tuota tulosta. Sen onnistumisprosentti tilastollisesti on noin 40 %, eli epäonnistuminen on siinäkin todennäköisempää. Mitä sen jälkeen? Tietysti jäädään odottamaan pakastetun alkion siirtoa ja/tai uutta IVF:ää, mutta kuinka pahasti ensimmäisessä IVF:ssä epäonnistuminen voi murskata toiveita siitä, että onnistumista koskaan tapahtuisi?

Joku voisi kysyä, että miksi murehdit IVF:ssä epäonnistumista jo nyt, ennen kuin kyseinen hoito on edes alkanut. Varmaankin siksi, että olen tottunut siihen, että tällä sekundaarisen lapsettomuuden matkallani on ollut pelkkiä epäonnistumisia vastassa. En osaa enää muuta odottaa.

Pessimisti ei pety

Tämä kirjoitus voisi olla eräänlainen jatko-osa aiemmalle, pettymystä käsittelevälle kirjoitukselleni. Kuten siinä totesin, toivo ja pettymys ovat käsi kädessä kulkeva aisapari. Mitä enemmän toivoo, sitä pahemmin pettyy. Olen huomannut nyt meneillään olevassa yrityskierrossa sellaisen ilmiön, että suljen kaiken toivon pois mielestäni. Se on suojatumiskeino pettymyksen tunteita vastaan. Tolkutan itselleni, että en ole tähänkään mennessä tullut raskaaksi joten turha toivoa, että raskaus alkaisi tälläkään kertaa. Olen saanut pidettyä ajatukseni melko hyvin poissa ns. piinailusta, mitä harrastetaan kierron loppupäässä. Tiedän, että vastauksen tämän kierron lopputuloksesta saan varsin pian, mutta en jaksa odottaa sitä piinailutunnelmissa. Pikemminkin odotan sitä tylsistyneellä hälläväliä-asenteella, katse suunnattuna seuraaviin yrityskiertoihin, ensi kierrossa kenties tehtävään IUI:hin (jonka onnistumismahdollisuuksiin en kyllä juuri sen enempää usko, kuin kotikonsteihinkaan) ja ennen kaikkea loppukeväällä häämöttävään IVF:ään.

Pessimisti ei pety. Ja silti tiedän, että joka tapauksessa tulen pettymään. Taas kerran.