Kaikkein pahinta lapsenteon tunneskaalassa on pettymys. Ja tarkemmin sanottuna tämä pirullinen aisapari: toivo ja pettymys. Kun raskaustesti näyttää negatiivista, ensin ajattelee hälläväliä-mielellä, että "no kyllähän minä tuon osasin arvata". Koettaa kaikin tavoin sulkea pettymyksen pois mielestään. Mutta se tulee sieltä kuitenkin, jos ei heti niin myöhemmin samana päivänä. Sitä seuraa läjä muita tunteita, kuten epätoivoa, suuttumusta, itsesääliä, surua.
Ensimmäisissä yrityskierroissa pettymyksestä toipui nopeasti, ajatteli, että eipä tässä vielä kauaa ole yritetty, ensi kierrossa sitten. Ja kyllä se siitä, kunhan lopetetaan luomuilu ja mennään lääkäriin.
Lääketieteen tarjoamiin apukeinoihin turvautuminen on välttämätön paha, joka tuo mukanaan lisää toivoa, ja mitä suurempi toivo, sitä suurempi pettymys. Viime kesän ovulaation induktio -kierrot (4 kpl) olivat siitä surullisia, että latasin tahtomattakin niihin kovasti odotuksia, koska esikoinen oli saanut sellaisilla hoidoilla alkunsa. Joten pettymys oli tietysti suuri, kun historia ei toistanutkaan itseään.
Ensimmäisen (toistaiseksi vielä ainoan) inseminaation jälkeen pettymys oli suurempi kuin kenties koskaan ennen. Ja koska rahaa kului noin 700 euroa tuohon yhteen ainoaan kiertoon, tuli pettymyksen ohessa valtava turhautuneisuus. Sen jälkeen en ole jaksanut laskea, miten paljon rahaa tulee syydettyä lääkkeisiin ja lääkärikäynteihin - tulisi vaan paha mieli. Raha on pelkkää rahaa. Vaikka se ei puissa kasvakaan, eikä sitä meillä tosiaankaan ole liikaa.
Pettymykset, jotka minulle ovat toisesta lapsesta haaveilemisen aikana kertyneet, ovat määrässä nousseet sellaisiin lukemiin, että olen alkanut tosissaan pelätä jokaisen kierron loppuvaihetta. Olen (eräistä keltarauhashormonilääkityksen aiheuttamista syistä) pakotettu tekemään raskaustestin joka kierrossa. Aiemmin riensin tekemään testin turhankin ajoissa, kun en malttanut odottaa - nyt en haluaisi millään tehdä sitä, ja viivyttelen mahdollisimman pitkään, koska ihan tosissaan PELKÄÄN sen tekemistä. Pelkään sitä inhottavaa hetkeä, kun pitää tuijottaa sitä vain yhtä viivaa. Tekee pahaa ajatella, että se hetki on jälleen edessä 1,5 viikon kuluttua.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
tiistai 26. helmikuuta 2013
Numeraalista faktaa
Sanotaan, että raskaaksi tulemisen todennäköisyys on noin 20 % yhtä kuukautiskiertoa kohti. Ja tilastojen mukaan suurin osa pariskunnista onnistuu puolen vuoden sisään, 90 % onnistuu vuoden sisään.
Minun henkilökohtainen tilastoni näyttää aika toisenlaiselta.
En ole kuulunut tuohon puolen vuoden sisään onnistuneiden joukkoon. Enkä myöskään ole ollut tuon 90 % porukassa esikoista tehdessäni (aikaa kului vuosi ja kolme kuukautta) enkä toista yrittäessäni (aikaa on tähän mennessä kulunut yksi vuosi ja yksi kuukausi).
Ja kuinka ollakaan, tuo 20 % todennäköisyys kiertoa kohden ei myöskään päde minun kohdallani. Olen elämässäni käyttänyt yhteensä 25 kiertoa raskaaksi tulemisen yrittämiseen. Yhdessä niistä olen tullut raskaaksi. Voisi siis pikaisella laskutoimituksella todeta, että tähän astinen raskaaksitulotodennäkisyyteni on 4 %.
Joku voisi kysyä nyt, että miksi tällaisia laskeskelet. Johon voin todeta, että tässä odotusta odotellessani voin käyttää aikaani ja purkaa mahouden aiheuttamaa turhautuneisuutta vaikkapa tällaisiin turhuuksiin.
Yksityisellä klinikalla, jossa käymme IUI-hoidoissa (tai ainakin kävisimme, elleivät ne aina syystä tai toisesta peruuntuisi) sanottiin, että joka kolmas pari on raskaana kolmen IUI:n jälkeen. Ei mitenkään hirveän lohdullinen tilasto. Ja mitäpä tuolla on väliä, kun tilastot eivät minun kohdallani päde kuitenkaan, M.O.T. Mutta jotakin pitää silti yrittää tehdä.
Minun henkilökohtainen tilastoni näyttää aika toisenlaiselta.
En ole kuulunut tuohon puolen vuoden sisään onnistuneiden joukkoon. Enkä myöskään ole ollut tuon 90 % porukassa esikoista tehdessäni (aikaa kului vuosi ja kolme kuukautta) enkä toista yrittäessäni (aikaa on tähän mennessä kulunut yksi vuosi ja yksi kuukausi).
Ja kuinka ollakaan, tuo 20 % todennäköisyys kiertoa kohden ei myöskään päde minun kohdallani. Olen elämässäni käyttänyt yhteensä 25 kiertoa raskaaksi tulemisen yrittämiseen. Yhdessä niistä olen tullut raskaaksi. Voisi siis pikaisella laskutoimituksella todeta, että tähän astinen raskaaksitulotodennäkisyyteni on 4 %.
Joku voisi kysyä nyt, että miksi tällaisia laskeskelet. Johon voin todeta, että tässä odotusta odotellessani voin käyttää aikaani ja purkaa mahouden aiheuttamaa turhautuneisuutta vaikkapa tällaisiin turhuuksiin.
Yksityisellä klinikalla, jossa käymme IUI-hoidoissa (tai ainakin kävisimme, elleivät ne aina syystä tai toisesta peruuntuisi) sanottiin, että joka kolmas pari on raskaana kolmen IUI:n jälkeen. Ei mitenkään hirveän lohdullinen tilasto. Ja mitäpä tuolla on väliä, kun tilastot eivät minun kohdallani päde kuitenkaan, M.O.T. Mutta jotakin pitää silti yrittää tehdä.
lauantai 23. helmikuuta 2013
Huono tuuri vainoaa
Kävimme elämämme ensimmäisessä inseminaatiohoidossa viime marraskuussa. Kaikki sujui oikein mallikkaasti, paitsi että raskaus ei alkanut. Tuudittauduin kuvitelmaan, että seuraavissakin insseissä kaikki asiat menevät mallikelpoisesti.
Mutta kuinkas kävikään. Seuraava inssi peruuntui joulupyhien takia, sitä seuraava kystan takia, ja sitä seuraava - se, jonka piti olla nyt ylihuomenna - ajoituksen takia. Tänään digitaalisen ovulaatiotestin ruudussa näkyi ilkkuva hymynaama. Joka kertoi, että ovulaatio osuu sunnuntaille, ja maanantaina on inssin tekeminen jo myöhäistä.
Turhauttaa paitsi ajan kuluminen, myös ennen kaikkea se, että tulee ravattua lääkärissä ihan turhaan, käytettyä lääkkeitä (piikitettävää mallia, eli ei erityisen mukavia) ihan suotta ja tuhlattua hirveät määrät rahaa kankkulan kaivoon. Rahaa on palanut nelinumeroinen summa, ja silti emme ole saaneet aikaiseksi kuin yhden ainoan inseminaation. Olin ajatellut, että eiväthän ne niin kalliita ole. No eivät ehkä olisi, ellei tulisi tällaisia hukkareissuja lääkäriin ja apteekkiin.
Toivottavasti tuuri päättää kääntää suuntaa ennen huhtikuuta, jolloin alkavat toimenpiteet IVF:ää varten. Se on jo niin hurjaa ja kallista lystiä, että ei haluaisi minkään menevän pieleen.
Mutta kuinkas kävikään. Seuraava inssi peruuntui joulupyhien takia, sitä seuraava kystan takia, ja sitä seuraava - se, jonka piti olla nyt ylihuomenna - ajoituksen takia. Tänään digitaalisen ovulaatiotestin ruudussa näkyi ilkkuva hymynaama. Joka kertoi, että ovulaatio osuu sunnuntaille, ja maanantaina on inssin tekeminen jo myöhäistä.
Turhauttaa paitsi ajan kuluminen, myös ennen kaikkea se, että tulee ravattua lääkärissä ihan turhaan, käytettyä lääkkeitä (piikitettävää mallia, eli ei erityisen mukavia) ihan suotta ja tuhlattua hirveät määrät rahaa kankkulan kaivoon. Rahaa on palanut nelinumeroinen summa, ja silti emme ole saaneet aikaiseksi kuin yhden ainoan inseminaation. Olin ajatellut, että eiväthän ne niin kalliita ole. No eivät ehkä olisi, ellei tulisi tällaisia hukkareissuja lääkäriin ja apteekkiin.
Toivottavasti tuuri päättää kääntää suuntaa ennen huhtikuuta, jolloin alkavat toimenpiteet IVF:ää varten. Se on jo niin hurjaa ja kallista lystiä, että ei haluaisi minkään menevän pieleen.
perjantai 22. helmikuuta 2013
Olisit onnellinen, että on edes yksi
Olenhan minä. Valtavan onnellinen. Kun sain esikoiseni, mietin, että miten tällainen onni voi osua minun kohdalleni. Vaikka elämäni onkin ollut varsin leppoisaa ja onnellista aina. Kai siihen ehti jo tottua, että minulle ei sellaista onnea suoda, kuin äidiksi pääseminen. Ja sitten lopulta hän oli siinä, minun sylissäni, maailman kaunein pieni ihminen.
Kun vasta haaveilin hänestä ja surin lapsettomuuden tuskaa, ihmettelin niitä äitejä, jotka surivat kun eivät saaneet toista tai kolmatta. Olisivat onnellisia kun heillä sentään on lapsi.
On tietysti eri asia kärsiä lapsettomuudesta - tai vähemmän harhaanjohtavasti sanottuna hedelmättömyydestä, raskaaksi tulemisen vaikeuksista - jos on jo saanut yhden lapsen. Se on siinä mielessä erilaista, että nyt minun ei tarvitse pelätä, että en koskaan tule äidiksi. Sen olen jo saavuttanut. Ja minulla on tuo pieni ihminen tuossa elämäni keskipisteenä. Elämälläni on jokin tarkoitus hänen ansiostaan. Ilman häntä täällä olisi todella tyhjää.
Mutta toisaalta (sekundaarisesta) lapsettomuudesta kärsiminen on aika monella tavalla samanlaista, kuin se oli ennen häntä. Pettymisiä pettymysten perään joka kuukausi, kun ei vieläkään tärpännyt. Tunteita siitä, että naiseudessani on jotakin vikaa. Henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti raskaita lääkärikäyntejä. Kohtu tuntuu niin autiolta, syli niin kovin tyhjältä. Eihän tuo reipas leikki-ikäinen äidin sylissä jouda olemaan, kuin ihan pikkuhetken vaan silloin tällöin.
Tämä toisen lapsen yrittäminen on tuonut mukanaan uusia ikäviä asioita, joita ei esikoista tehdessä vielä ollut. Esimerkiksi syyllisyyden tunteen. Ei olisi oikeutta murehtia tällaista, jos on jo yksi lapsi, koska joillakin ei ole sitä yhtäkään. Syyllisyys tuli kuvioihin jo esikoisen alullesaamisen jälkeen: minulla meni VAIN reilu vuosi siihen. Joillakin menee tosi monta vuotta. En tarvinut kovia lapsettomuushoitoja, pääsin helpolla. Ei siis olisi oikeutta murehtia.
Mutta ihan mielenterveyteni takia olen tehnyt päätöksen, että minulla on oikeus murehtia, jos siltä tuntuu. Kaikkiin tunteisiin on oikeus. Jos en saisi murehtia omia asioitani siksi, että jollain muulla menee huonommin, niin minulla ei olisi koskaan missään tilanteessa oikeus surra mitään. Koska aina jollakin menee vielä huonommin.
Kun häntä tein, en juurikaan ollut tekemisissä muiden äitien kanssa. Nyt, kun hänen ansiostaan olen tullut tutustuneeksi moniin muihin äiteihin, joka sinänsä on oikein hieno asia, on sen mukana tullut sellainen ilmiö, että kaikki muut paitsi minä tulevat toisen kerran raskaaksi. Saan kuulla iloisia uutisia harva se päivä. Olen iloinen heidän puolestaan, ja samalla saan aina muistutuksen siitä, että minäpä en ole raskaana, enkä nähtävästi ole tulossakaan. Joku aloitti yrittämisen samaan aikaan kuin minäkin, ja hänellä on jo vauva sylissä, minulla ei ole sellaista vielä edes alulla. Olen myös huomannut, että sanonta "toinen raskaus alkaa helpommin kuin ensimmäinen" tuntuisi pätevän melkein kaikkien muiden paitsi minun kohdallani.
Vertaileminen on tyhmää. Pahojen fiilisten saaminen muiden onnen takia on todella tyhmää. Mutta tällaisen ongelman kanssa painivalle ne ovat erittäin tavanomaisia tunteita (minkä olen oppinut keskusteltuani muiden minun tilanteessani olevien kanssa). Näiden tunteinen mukana tulevat pikanttina lisänä syyllisyys ja huono omatunto: olenpa inhottava ja itsekäs ihminen, kun en kykene aivan sataprosenttisesti iloitsemaan toisten puolesta. Onneksi olen jo alkanut tottua siihen, että vauvauutisia kuuluu vähän väliä lähipiiristä. Enää ei kirpaise niin kovasti kuin vielä vähän aikaa sitten.
Olen blogannut lapsettomuudesta ennenkin - ennen esikoistani. Päätin ryhtyä siihen taas, että saisin purettua tunteitani.
Kun vasta haaveilin hänestä ja surin lapsettomuuden tuskaa, ihmettelin niitä äitejä, jotka surivat kun eivät saaneet toista tai kolmatta. Olisivat onnellisia kun heillä sentään on lapsi.
On tietysti eri asia kärsiä lapsettomuudesta - tai vähemmän harhaanjohtavasti sanottuna hedelmättömyydestä, raskaaksi tulemisen vaikeuksista - jos on jo saanut yhden lapsen. Se on siinä mielessä erilaista, että nyt minun ei tarvitse pelätä, että en koskaan tule äidiksi. Sen olen jo saavuttanut. Ja minulla on tuo pieni ihminen tuossa elämäni keskipisteenä. Elämälläni on jokin tarkoitus hänen ansiostaan. Ilman häntä täällä olisi todella tyhjää.
Mutta toisaalta (sekundaarisesta) lapsettomuudesta kärsiminen on aika monella tavalla samanlaista, kuin se oli ennen häntä. Pettymisiä pettymysten perään joka kuukausi, kun ei vieläkään tärpännyt. Tunteita siitä, että naiseudessani on jotakin vikaa. Henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti raskaita lääkärikäyntejä. Kohtu tuntuu niin autiolta, syli niin kovin tyhjältä. Eihän tuo reipas leikki-ikäinen äidin sylissä jouda olemaan, kuin ihan pikkuhetken vaan silloin tällöin.
Tämä toisen lapsen yrittäminen on tuonut mukanaan uusia ikäviä asioita, joita ei esikoista tehdessä vielä ollut. Esimerkiksi syyllisyyden tunteen. Ei olisi oikeutta murehtia tällaista, jos on jo yksi lapsi, koska joillakin ei ole sitä yhtäkään. Syyllisyys tuli kuvioihin jo esikoisen alullesaamisen jälkeen: minulla meni VAIN reilu vuosi siihen. Joillakin menee tosi monta vuotta. En tarvinut kovia lapsettomuushoitoja, pääsin helpolla. Ei siis olisi oikeutta murehtia.
Mutta ihan mielenterveyteni takia olen tehnyt päätöksen, että minulla on oikeus murehtia, jos siltä tuntuu. Kaikkiin tunteisiin on oikeus. Jos en saisi murehtia omia asioitani siksi, että jollain muulla menee huonommin, niin minulla ei olisi koskaan missään tilanteessa oikeus surra mitään. Koska aina jollakin menee vielä huonommin.
Kun häntä tein, en juurikaan ollut tekemisissä muiden äitien kanssa. Nyt, kun hänen ansiostaan olen tullut tutustuneeksi moniin muihin äiteihin, joka sinänsä on oikein hieno asia, on sen mukana tullut sellainen ilmiö, että kaikki muut paitsi minä tulevat toisen kerran raskaaksi. Saan kuulla iloisia uutisia harva se päivä. Olen iloinen heidän puolestaan, ja samalla saan aina muistutuksen siitä, että minäpä en ole raskaana, enkä nähtävästi ole tulossakaan. Joku aloitti yrittämisen samaan aikaan kuin minäkin, ja hänellä on jo vauva sylissä, minulla ei ole sellaista vielä edes alulla. Olen myös huomannut, että sanonta "toinen raskaus alkaa helpommin kuin ensimmäinen" tuntuisi pätevän melkein kaikkien muiden paitsi minun kohdallani.
Vertaileminen on tyhmää. Pahojen fiilisten saaminen muiden onnen takia on todella tyhmää. Mutta tällaisen ongelman kanssa painivalle ne ovat erittäin tavanomaisia tunteita (minkä olen oppinut keskusteltuani muiden minun tilanteessani olevien kanssa). Näiden tunteinen mukana tulevat pikanttina lisänä syyllisyys ja huono omatunto: olenpa inhottava ja itsekäs ihminen, kun en kykene aivan sataprosenttisesti iloitsemaan toisten puolesta. Onneksi olen jo alkanut tottua siihen, että vauvauutisia kuuluu vähän väliä lähipiiristä. Enää ei kirpaise niin kovasti kuin vielä vähän aikaa sitten.
Olen blogannut lapsettomuudesta ennenkin - ennen esikoistani. Päätin ryhtyä siihen taas, että saisin purettua tunteitani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)