Kolmas?

Olen aina ajatellut, että kolme olisi sopiva. Ja tottunut siihen, että elämässä saa kaiken haluamansa, kun vaan tarpeeksi yrittää. Monella muulla elämänalueella tämä naivi kuvitelma on toteutunut. Mutta ei lapsenteon kohdalla. On riipivän raastavaa, kun ei vaan kertakaikkiaan voi sille mitään, että lapsia ei tule vaikka niitä kuinka, kaikin konstein tekisi.

Olen tähän mennessä käyttänyt elämästäni 2,5 vuotta lapsenteon yrittämiseen. 2,5 vuotta toiveita, pettymyksiä, epäonnistumisia, surua, vihaa, kateutta, lääkärikäyntejä, hormonivalmisteiden pumppaamista omaan kroppaan, rahanmenoa kankkulan kaivoon ja niin edelleen. Moni ajattelee, että 2,5 vuotta on lyhyt aika, varsinkin, kun minun kohdallani se jakautuu kahtia: ensimmäinen lapsi tuli 1 v 3 kk yrittämisen jälkeen, toista lasta on yritetty nyt 1 v 3 kk. En ole joutunut edes kärsimään tuota 2,5 vuoden ajanjaksoa yhtäjaksoisesti.

Mutta silti se on minulle paljon. Kuinka paljon haluan tuhlata elämästäni aikaa tällaiseen paskaan? Kuinka syvälle ovat tämän jättämät henkiset arvet uurtuneet sen jälkeen, kun tämä on ohi?

Eilen pohdiskelin ääneen (miehelleni), että ehkä meidän perheemme on tosiaan tässä. Että meitä on me kolme, ei enempää, koskaan. Jos olemme oikein onnekkaita, saatamme saada toisen. Mutta entä se kolmas, jonka myös olisin niin kovasti halunnut? En usko, että jaksaisin enää. Jaksaisin kyllä olla raskaana, synnyttää ja hoitaa vauvaa - voi kunpa vaan pääsisin niitä asioita jälleen tekemään! Mutta en jaksa tätä yrittämistä. En jaksa näitä pettymyksiä. Haluaisin tämän jo loppuvan.