Kuulumiset ensimmäisen kolmanneksen jälkeen

Tämä ei ole raskausblogi, mutta ajattelin silti kirjoittaa tänne kuulumisia. Voisin ottaa tavoitteeksi kirjoittaa jokaisen kolmanneksen jälkeen.

Niin uskomatonta kuin se onkin, tulin sittenkin raskaaksi. Kai se on pakko vihdoin uskoa, vaikka minulla onkin mennyt sen asian tajuamiseen useita viikkoja. Ensimmäinen kolmannes raskaudesta on nyt takanapäin, on meneillään viikko 13, ja kohdussa on kaikki asiat hyvin.

Voisi luulla, että näin suuren haaveen toteutuminen olisi aiheuttanut valtavan ilon ja onnen tulvan. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä ensimmiäset viikot vietin vertahyytävän pelon vallassa. Kuinka murskaavaa olisikaan ollut menettää pieni elämän alku, jonka aikaansaaminen oli vaatinut niin paljon aikaa ja vaivaa. Kolme vuotta ja yhdeksän kuukautta. Kolme IVF:ää, kahdeksan siirrettyä alkiota. Ja lukuisia pienempiä hoitoja. Kasapäin lääkkeitä. Mitä moninaisempia sivuoireita lääkkeistä. Kankkulan kaivoon kaadettuja valtavia rahasummia, joiden jälkeen saattoi vaan todeta hoidon jälleen epäonnistuneen. Oli lohdullista ajatella, että kohta hoidot loppuvat, sitten voi antaa asian olla. Kun raskaus alkoi, tajusin kauhukseni, että ehkä en nyt voisikaan antaa asian olla, jos tämä kesken menisi. Koska olin saanut todisteen siitä, että tämä voi onnistua. Edessä häämöttänyt lohdullinen tunnelin pää - luovuttaminen - siirtyikin jonnekin kauas kaukaisuuteen. Minun oljenkorteni, missä olin roikkunut. Sen pelon kanssa ei ollut sijaa ilolle eikä onnelle.

Useiden ultrakäyntien ja pyöristyvän mahan myötä pelot ovat hälvenneet. Ilo ja onni ovat vihdoin tulleet mukaan kuvioihin, hitaasti jostain varovasti hiipien, ujosti kysellen, että haittaako jos nyt kuitenkin tulemme täältä. Ilo ei ole vyörynyt ylleni, vaan olen pikkuhiljaa siihen kasvanut. Olo tämän asian suhteen on rauhallisen seesteinen. Toki taustalla pyörivät ajatukset kaikenlaisista kauhuskenaarioista, kuten kohtukuolemasta ja muista, mutta en ole jaksanut enää antaa sellaisille niin suurta sijaa, kuin alkuraskaudessa. Riskiviikot ovat jo takanapäin. Epäonnistumisen todennäköisyys on pieni, enkä pysty sitä torjumaan pelkäämällä. Joten en enää jaksa pelätä.

Uskokaa te, jotka hoidoissa ravaatte, että kyllä se on mahdollista. Monien hoitojen, monien epäonnistuneiden alkionsiirtojen jälkeen, se on kuitenkin mahdollista. Hoitoihin ei kannata lähteä sillä asenteella, millä minä lähdin, että minun pitää saada kaikki heti nyt. Se ei ole kiireisen eikä malttamattoman hommaa. Aikaa kuluu epäonnistumisiin, hoitotaukoihin, jonottelemisiin (mikäli on kyseessä julkinen puoli) ja sen odotteluun, että kroppa suostuisi toimimaan oikein, että saisi esimerkiksi siirron tehtyä. Minulla hoitoihin kului aikaa kolme vuotta. Sitten lopulta sain palkintoni.

Kun elämä etenee hoitojen sanelemin säännöin

Minulla on takanani kolme vuotta hedelmöityshoidoissa käymistä. Tuo ajanjakso jakautuu kahdenlaisiin vaiheisiin: 1) ne vaiheet, jolloin hoidot ovat päällä ja 2) ne vaiheet, jolloin hoidoista on tauko.

Kun hoidot ovat päällä, käytetään yleensä jotakin lääkityksiä, tehdään ehkä ovulaatiotestejä, merkkaillaan kalenteriin, milloin mikäkin lääke pitää aloittaa, milloin pitää käydä ultrassa jne. Vaikka itse hedelmöityshoito, vaikkapa alkionsiirto, on hyvin nopea toimenpide, koko prosessi kierron alusta loppuun lääkityksineen, testeineen, lääkärikäynteineen jne. vaikuttaa melko kokonaisvaltaisesti elämään. Asia on koko ajan mielen päällä, koko ajan pitää pysyä kärryillä siitä, että missä tässä kierrossa / hoidossa ollaan nyt menossa, mitä toimenpiteitä minun pitää seuraavaksi tehdä.

Kun hoidoista on tauko, on kierto tai useampi, jolloin edellä mainittuja asioita ei tarvitse miettiä. Esimerkiksi silloin, kun joulupyhien tai kesälomakauden takia hoito ei onnistu ja joutuu pitämään taukoa. Tällaisia taukoja on yleensä kuukausi tai pari peräkkäin. Taukovaiheessa hoitoja ei tarvitse aktiivisesti miettiä.

Olen niin rutinoitunut elämään näiden kahden vaiheen rytmittämässä jatkumossa, että nyt, kun elänkin kolmannenlaisessa vaiheessa, raskaana, ei mieleni osaakaan asettua tähän uuteen malliin. Mieleni on rutinoitunut siihen, että jos lisääntymisasia on aktiivisesti mielessä (kuten se nyt raskaana ollessa todellakin on), niin silloin pitää elää tuon vaiheen 1) mukaisesti. Huomaan vähän väliä miettiväni, että mitä lääkettä minun pitikään ottaa, milloin täytyykään mennä apteekkiin, onkohan tarpeeksi lääkkeitä kotona, onko reseptiä riittävästi... Nämä ajatukset tulevat välähdyksenomaisesti mieleeni, kuin suoraan selkärangasta, sen kummemmin miettimättä. Sitten tajuan, että ei, minun ei tarvitse miettiä lääkkeitä. Tuntuu niin ristiriitaiselta, kun kuitenkin ihan selvästi (tai jonkun alitajuisen mieleni mielestä) minulla on nyt joku "prosessi" päällä, mutta siltikin saan elää täydellisen luomusti. Ei apteekkia, ei lääkedosettia, ei ovulaatiotestejä. Pelkkää olemista ja elämistä ilman mitään. Aivan kummallista!

Hurjinta on se, että jos tämän raskauden lopputuloksena on elävä lapsi (mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys) ja jos oletettavastikin lapsilukumme on sen jälkeen täysi, niin se tarkoittaisi, että hoidot ovat minulle taaksejäänyttä elämää. Hoidot JA yrittäminen. Loppu, slut, finito, ikuisesti. Tuntuu aivan absurdilta ajatella, ettei minun koskaan enää tarvitsisi käyttää niitä lukuisia eri hormonivalmisteita, joista on tullut itsestäänselvä osa elämää. Ettei enää koskaan tarvitse tehdä yhtään testiä. Ettei enää koskaan tarvitse bongailla ovulaatiota ja koittaa käyttää sitä hyödyksi. Lapsentekoa takana 6,5 vuotta, hedelmöityshoitoja 3 vuotta, ja siitä on tullut osa minua. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella, että se osa lähtisi minusta kokonaan pois. Minä korjaantuisin, uudistuisin. No, se on niin hurja ajatus, että jätän sen toistaiseksi sikseen. En voi tietää, mikä on tämän raskauden lopputulos.

Miksi raskaus alkoi?

Vain pari blogimerkintää taaksepäin pohdin, miksi raskaus ei ala. Nyt on aika pohtia, miksi se alkoi. Tämä on toisaalta hyvin epätieteellistä ja tyhjänpäiväistä spekulointia, mutta toisaalta on ihan mielenkiintoista tuoda esille muutamia asioita, joilla EHKÄ saattoi olla edesauttavaa vaikutusta.

Ensin se ilmiselvin syy: alkio ja limakalvo olivat todella hienot. Tämä voi hyvinkin olla ainoa syy, miksi raskaus alkoi. Toki minulla on on ennenkin olleet nämä asiat hyvällä mallilla (ei joka siirrossa) mutta täytyy muistaa, että vaikka kaikki näyttäisi täydelliseltä, on mukana myös jonkun sortin tuuria, että sattuuko alkio kiinnittymään vai ei. Suurin osa siirroista tilastojen valoissa päätttyy negatulokseen. Lääkäri sanoi siirron aikana minulle, että tällaisessa tilanteessa, tällaisen alkion ja limakalvon kanssa onnistumisprosentti on 38 %.

Eräs juttu, mitä en voi olla miettimättä: ruokavalio. No sehän on toki tieteellisesti todettu fakta, että lihavuus aiheuttaa hedelmättömyyttä, mutta minäpä olen ollut aina normaalipainoinen. Kuitenkin pientä jenkkakahvaa ja pömppömahaa minulla on esikoisen syntymästä saakka ollut. Päätin hankkutua kyseisistä harmikkeista eroon kolme kuukautta sitten, ja pistin ruokavalion remonttiin, tavoitteena pudottaa kolme kiloa. Jätin pois sokerin, vehnän, kovat rasvat ja kaikenlaiset epäterveelliset jutut. Viljaa söin vähän, mm. joka aamu kaurapuuroa ja yleensä iltapäivällä palan 100 % ruisleipää (joissakin ruisleivissä, kuten Ruispaloissa, on vehnää - sellaisia en syönyt). Ruokavalioni koostui pääasiassa hedelmä-vihannes-osaston antimista, marjoista, kananmunista, maitorahkasta, öljyistä, pähkinöistä, siemenistä, linsseistä, quinoasta. Olen ollut kasvissyöjä 16 vuotta. Soijaa en syönyt, koska sen sisältämä kasviestrogeeni voi haitata omaa hormonitoimintaa. Olin syönyt jo valmiiksi hyvin terveellisesti muutenkin - merkittävin muutos ruokavaliossa olivat nimenomaan sokerin ja vehnän poisjättö. Niillä oli minuun suuri vaikutus. Turvonnut ja ahdistava olo kropassa katosi, paino alkoi tehokkaasti pudota. Kolmen kilon sijaan putosi viisi kiloa. Olen miettinyt, mahtaako minulla olla jonkinlainen yliherkkyys vehnälle. Itse asiassa olen nykyisin jo syönytkin maltillisesti sokeria ja pieniä määriä vehnää, koska painon ei ainakaan tarvitsisi enää pudota, mutta tosiaan hyvin vähän niitä käytän.

Ruokaremontin aikana minulle tehtiin kaksi alkionsiirtoa, joista toinen toi plussan.

Tätä ruokavalion yhteyttä raskautumiseen en voi olla miettimättä. Varsinkin kun aikoinaan esikoista yrittäessäni olin juuri ennen raksaaksi tuloa karpannut kaksi kuukautta. Eli silloinkin sokeri ja vehnä olivat pois ruokavaliosta. Karppaamista en sinänsä suosittele, en oikeasti usko siihen kovien rasvojen ylettömään mättämiseen. Minulla ei itse asiassa edes paino pudonnut karpatessa. Johtuen ehkä osittain siitä, että olen vegetaristi, ja kasviksissa on melko paljon hiilihydraatteja.

Yksi mielenkiintoinen asia: stressin vaikutus. On ilmeisesti jopa ihan tutkittu juttu, että stressi häiritsee raskaaksi tuloa. Minua hoitavat lääkärit ovat tätä korostaneet ja sanoneet, että stressaavassa elämänvaiheessa ei kannata välttämättä edes siirtoja tehdä. Mutta arvatkaas mitä: minullapa oli koko vuoden stressaavin vaihe (huomattava työstressi) menossa juuri silloin, kun tämä kierto oli meneillään. Stressi oli niin suurta, että tunsin sen fyysisenäkin paineena. Siitä huolimatta raskaus alkoi. Mielenkiintoista.

Minulla oli koko ajan tästä kierrosta jotenkin mystisen positiivinen fiilis. Tämä ei tietenkään ollut mikään syy raskautumiselle, mutta siis on mielenkiintoista huomata, että minä jossakin sisimmässäni tunsin ja tiesin, että nyt tärppää. Vaikka takana oli kovin monta epäonnistumista, ja olin oppinut pessimismiin. Itse asiassa tunsin kiinnittymisen kolme päivää siirron jälkeen. Oli pitkin päivää omituista tunnetta kohdussa, sellaista, mikä ei kuulu siinä kierron vaiheessa asiaan. Toki toppuuttelin omia tunteitani ja muistutin itseäni niistä lukuisista "luulo-oireista" mitä minulla on vuosien varrella ollut, ja joista olin jo opetellut pois. Hurjinta oli, kun jossain vaihessa kauhukseni huomasin sanovani itselleni, että "on se kumma jos ei tästä plussaa tule", ja heti sen jälkeen toruin itseäni moisesta optimismista. Valittelinkin joillekin vertaistuki-ihmisilleni siitä, että minua vaivaa joku omituinen, häiritsevä optimismi, joka varmasti tarkoittaa entistäkin korkeammalta putoamista sitten kun nega tulee. No, ei tullut negaa. Nyt ymmärrän, mitä jotkut mammat tarkoittavat sillä, kun he sanovat tienneensä tärppäämisestä jo kauan ennen testin tekoa.

Niin ja muuten, en todellakaan juonut mitään greippimehua.

Koulutettu epäonnistumaan

Olen viettänyt viimeiset 6,5 vuotta lapsentekoasioiden parissa. Tuona aikana olen saanut aikaiseksi yhden, ihanan lapsen. Se oli valtaisa, hurjan onnellinen onnistuminen. Mutta suurin osa tuosta ajasta on ollut yhtä epäonnistumisten, pettymysten ja vastoinkäymisten sarjaa, joka on kouluttanut minut ajattelemaan, että mitään muuta ei ole odotettavissa. Aina, jos näkyy joku valon pilkahdus, ajattelen heti niitä eri vaihtoehtoja, mitkä mahtavat senkin pilkahduksen sammuttaa. Olen peruspositiivinen ja onnellinen ihminen, mutta silloin kun on kyse lapsenteosta, olen melkoisen kyyninen.

Jo esikoista tehdessäni opin, että vasta sitten voi keskittyä onneen ja iloitsemiseen, kun on päässyt kotiin synnäriltä terve vauva sylissä. Ensimmäisen raskauteni alulle saaminen oli hankalaa, siihen meni aikaa toista vuotta, tarvittiin tutkimuksia, lääkärikäyntejä ja hormonilääkitystä. Monta pettymystä ja epätoivon hetkeä mahtui sille matkalle. Raskaus sujui aluksi hyvin, mutta viimeisen kolmanneksen alettua löysin täysin yllättäen itseni sairaalasta makaamasta melkoisen riskiraskauden kanssa. Sekä oma että vauvani turvallisuus oli vakavasti uhattuna. Ja sitten koin suuren pettymyksen ja järkytyksen, kun en saanutkaan synnyttää alateitse. Ja kun lapsi synnyttyään joutui teho-osastolle, en ollut enää edes yllättynyt, niin tottunut olin epäonnistumisten sarjaan. Kun lopulta pääsin kotiin tervehtyneen vauvani kanssa, meni aikaa, ennen kuin tajusin, että nyt kaikki on hyvin. Odotin vaan koko ajan seuraavaa vastoinkäymistä, koska olin niin tottunut siihen, että sellaisia koko ajan tulee.

Sain noin vuoden ajan pitää taukoa lapsentekoon liittyvistä vastoinkäymisistä, kun hoidin vauvaa, enkä yrittänyt vielä seuraavaa.

Mutta sitten se taas alkoi. Ja näytti uhkaavasti siltä, että loppua sille ei näy. Yrittäminen kesti 3 v 9 kk. Ja se sisälsi aina vaan uusia vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Luomuyrittäminen ei tuottanut tulosta, eikä myöskään se kevyt hoitomuoto, josta esikoinen sai alkunsa, ja johon olin luottanut. Sitten alkoivat varsinaiset hedelmöityshoidot - kutakuinkin tasan kolme vuotta sitten, ja sehän olikin yhtä pettymysten sarjaa. Pettymyksiä esiintyi monessa muussakin muodossa, kuin negatiivisina raskaustesteinä. Esimerkiksi lukuisina peruuntuneina hoitoyrityksinä, oman kropan sekä lääkityksen toimimattomuutena, melkoisen pahasti mönkään menneenä 2. IVF:nä. Oli kystia, oli ovuloimattomuutta, oli ohutta limakalvoa, oli milloin mitäkin. Iloisina valonpilkahduksina saimme hyvän alkiosaaliin kahdesta IVF:stä, ja vastaavasti surullista oli nähdä, miten yksi upea alkio toisensa jälkeen valui hukkaan, jäi kiinnittymättä.

Joten arvatkaapas, mitä minä ajattelen nyt, kun olen raskaana viikolla 5+2? Suunnittelenko tulevaa vauvan äitiyttä onnesta sekaisin, ostelenko söpöjä pikku vaatteita, hössötänkö pesänrakennuksen parissa, hehkutanko tätä onnistumista kaikille ystävilleni?

No, enpä tietenkään. Ensimmäinen ajatus heikosti positiivisesta raskaustestistä oli, että tuo on varmasti vain kemiallinen raskaus. Katselimme testiä mieheni kanssa ilman iloa, ilman hymyä, mielessä vaan se, millä tavalla tämän heikon viivan tulemme menettämään. Sanoin, että huomenna se on varmasti jo häipynyt testistä. No, seuraavien päivien testit näyttivät viivan vahvistumista, joten meidän täytyi myöntää itsellemme, ettei tämä ollut kemiallinen raskaus, vaan ihan ehtaa tavaraa. Edelleenkään emme juhlineet, emme edes halanneet. Ainoa asia mitä olen kyennyt miettimään, on keskenmeno, ja millä tavalla / missä vaiheessa se mahtaa tulla. Siitäkin huolimatta, ettei meillä ole taustalla yhtään keskenmenoa (kuinkapa olisi, jos ei koskaan ole mitään kesken mentävää!) Vertahyytävä kauhu jäytää minua ympärivuorokautisesti jättämättä minua rauhaan. Normaalisti minulla on erinomaiset unenlahjat, mutta nyt heräilen kesken yöunien miettimään asioita, enkä voi enää nukkua.

Näin rikkinäiseksi vuosia kestänyt yrittäminen tekee ihmisen.

Pikkuiseni haaveuni

Pikkuiseni haaveuni
sinä olet olemassa.
Olet pieni ja hauras onni
en tiedä lähdetkö vai jäätkö
Mutta nyt sinä olet olemassa.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen
Se oli sittenkin mahdollista.

Kahdeksas siirto - ja hieman oman kehon kuuntelemisesta

Liukuhihna etenee. Olen taas käynyt alkionsiirrossa. Vuorossa nyt jo kahdeksas alkio, joka on päässyt kohtuun koettamaan onneaan. Tämä on tappavan tylsää rutiinia. Todellakin tappavaa - lopputuloksenahan näissä on pelkkää alkioiden kuolemista. Nytkin yksi alkio kuolla kupsahti saman tien, ei selvinnyt sulatuksesta. "Todella upea" top-tasoinen 8-soluinen yksilö pääsi kyytiin "todella hienoon" paksuun limakalvoon (mikä ei kohdallani todellakaan ole itsestäänselvyys). Lääkäri sanoi, että tällaisissa olosuhteissa plussaamisen todennäköisyys on 38 %. Näitä ylistyssanoja on ennenkin kuultu, mutta raskaustestit ovat silti aina negatiivisia. Joten enpä jaksa riemuita.

Siirto saatiin tällä kertaa tehtyä täysin yllättäen 100 % luomuun kiertoon, ja sellaista ei ennen ole tehty. Sattui vaan sopivasti sellainen kierto tulemaan, vieläpä niin, että viisi päivää ennen ovulaatiota tunnistin kroppani oireista, että olen kasvattamassa limakalvoa ja follikkelia. Ultraääni varmisti asian todellakin olevan näin, ja siirtoon päästiin. Täytyy sanoa, että olen kehittynyt mestariksi kroppani tulkitsijana. Monet naiset tunnistavat vain kaksi vaihetta kierrostaan: kuukautiset, ja sen ajan, jolloin ei ole kuukautiset. Minä pystyn kroppaani kuuntelemalla tunnistamaan myös limakalvon ja follikkelin kasvun, ovulaation, ovulaation jälkeisen luetaalivaiheen sekä kierron loppuvaiheen. En voi katsoa näitä kalenterista, koska kiertoni ei ole todellakaan säännöllinen. Ja tokikaan joka kierrossa oireet eivät ole niin selvät, että kykenisin ne idioottivarmasti tunnistamaan. Nämä taidot ovat harjaantuneet, kun olen vuosikausia ravannut lääkärissä ultrattavana ja sen ansiosta näkemässä, mitä kropassa milloinkin tapahtuu. Olen myös oppinut katselemaan ultraäänikuvaa - näen saman tien, onko siellä ohut limakalvo vai komea ja paksu. Ja onko hyvä follikkeli vai pelkästään pieniä rakkuloita tai anovulatorinen kysta. Kyllähän sitä oppii, kun kymmeniä kertoja elämässään käy ultrattavana.

Miksi?

Edellisen (eli viime kiertoon tehdyn) ja jälleen epäonnistuneen alkionsiirron jälkeen olen alkanut yhä enemmän miettiä, että miksi raskaus ei ala. Mikä on lääketieteellinen selitys sille, että jokainen alkio kuolee kohtuuni. Olen hoidoissa saanut kuulla mm. sellaisia repliikkejä, että "tosi hyviä alkioita, kyllä näillä alkioilla sinulle raskaus saadaan aikaiseksi" (tämän kuulin ensimmäisen IVF:n jälkeen lähes 2,5 vuotta sitten... Sen punktion alkiot on jo kauan sitten siirretty ja menetetty). Sekä "sinulla on näin hyvät alkiot ja yksi spontaani raskaus takana, kyllä kannattaa olla positiivisella mielellä hoitojen suhteen" (niin... positiivisuus vaan on karissut jo kauan sitten, kun näistä puheista huolimatta mikään siirto ei tuota tulosta). Kolmannen siirron jälkeen minua lohdutettiin sanoin "joka neljäs siirto johtaa raskauteen". Niin... ja nyt viisi siirtoa (ja seitsemän siirrettyä alkiota) on jo takana, yhtään raskautta ei ole näkynyt.

Kysynpä vaan: miksi? Ja ennen kaikkea: onko vika minussa vai alkioissa? Tuolla klinikalla ei juuri näistä asioista minulle mitään puhuta. Nyt kuitenkin tuntuu, että tarvitsen vastauksia. Vaikka vastaus on luultavasti "emme voi tietää" -luokkaa, kuten aina. Selittämätön lapsettomuus, se on minun kirottu diagnoosini. Aion seuraavalla lääkärikäynnillä vaatia jotain vastauksia, ainakin jotain tilastotietoja tai yleisiä tutkimustuloksia, jos eivät mitään suorastaan minuun liittyvää osaa sanoakaan. Kun varsin hyväksi havaitut alkiot eivät kiinnity alle 35-vuotiaan (eli ikä ei pitäisi olla syy) kohtuun jonka limakalvo on ultrassa todettu hyväksi, niin missä se vika on, alkiossa vai kohdussa? Google kertoo, että yleensä vika on alkiossa. Haluaisn myös lääkärin vastauksen tähän.

Minulle voisi olla tietyllä tapaa lohdullista tietää, että vika onkin nimenomaan alkioissa. Olen niin kauan rypenyt tässä epäkelvon, mahon, lisääntymiskyvyttömän turhan naisen surkeudessa, että voisi tehdä omalle psyykeelle hyvää tietää, että vika ei olekaan minussa. Vaan että jostain syystä minun ja mieheni yhteistyönä aikaansaadut alkiot eivät (kaikenlaisista top-luokituksistaan huolimatta) ole elinkelpoisia.

Seuraavaa siirtoa kohti ollan taas menossa. Se tapahtuu luultavasti reilun viikon päästä. Tämä on kuin joku liukuhihna nyt. Liukuhihnaa pitkin yksi alkio toisensa jälkeen tipahtaa kuolemaan - elämästä, joka ei oikeastaan ehtinyt edes alkaa.

Seitsemäs yritys

Eilen olin elämäni viidennessä alkionsiirrossa. Tämä oli seitsemäs alkio, joka lähti yrittämään, josko elämä kohdussani sujuisi. Kuudella aiemmalla pikkuisella ei sujunut.

Nyt näitä siirtoja sitten tehdään tällaiseen keinotekoiseen "hormonikiertoon", kun ei kroppa luonnollisesti suostu toimimaan. Se hyvä puoli tässä on, että siirrot tosiaankin saadaan tehtyä. Onhan tässä puoli vuotta jouduttukin taas odottelemaan IVF:n jälkeen, että saataisiin ensimmäinen siirto tehtyä.

Tunnelmat ovat aika mitäänsanomattomat. Joo, ihan kiva että saatiin siirrettyä ja juu, oikein hienoa että yhtään alkiota ei menetetty, vaan ensimmäinen sulamaan otettu yksilö selvisi siirtoon asti. Eli kahdeksan jäi pakkaseen. En kuitenkaan jaksa odottaa mitään, parin viikon päästä sitten vaan tuttuun tapaan negatiivista raskaustestiä tekemään, että saadaan tämä siirto päätökseen, ja seuraava siirto alulle. Kun pakkanen on tyhjä, loppuu nämä leikit kokonaan.

Asiat eivät etene

Niin, asiat eivät etene. Mutta eivätpä ne koskaan tämän lapsentekoprojektin aikana kovin kiitettävästi olekaan edenneet. Minun piti päästä ensimmäiseen alkionsiirtoon maalis-huhtikuussa, mutta koska ovulaatiota ei lääkityksestä huolimatta löytynyt, siirtoa ei tehty. Sen jälkeen on ravattu lääkärissä, vedetty lääkkeitä moninkertaisia annoksia, tehty ovulaatiotestejä jne. ja ei mitään. Munasarjani ovat menneet lakkoon, ne eivät halua enää ovuloida. Ovat ovuloineet viimeksi joskus viime vuonna, ja nyt eletään jo tämän vuoden kesäkuuta. Tässä kierrossa tuplatulla ja pidennetyllä Letrozol-kuurilla saatiin vihdoin follikkeli, tai itseasiassa (lääkkeiden runsaudesta johtuen) useampikin kasvamaan, ja lääkäri oli jo varma, että siirtoon päästään. Mutta ei, ovulaatiotesti näyttää aina vaan negatiivista. Ikävää, että ehdin jo toivoa ja uskoa, että siirto tulee tapahtumaan, mutta kroppani vaan kiusaa ja härnää minua. Ilmeisesti ne follikkelit eivät olleetkaan sitten kelvollisia, että olisi ovulaatio saatu aikaan.

Klinikan kesälomien vuoksi seuraava mahdollisuus on elokuussa, eli kahden kuukauden päästä.

Tämä odotteleminen ja PAS-yritelmien jatkuvat peruuntumiset muistuttavat hyvin paljon ensimmäisen IVF:n jälkeistä aikaa. Silloinkin meni puoli vuotta, että  lopulta pääsin siirtoon. Se oli minulle hirveän vaikeaa aikaa, olin aivan rikki siitä, että siirtoon pääsy lykkääntyy kohtuuttomasti, ikäero lapseni ja haaveissa olevan lapsen välillä kasvaa kasvamistaan jne. Nyt olen jo liian väsynyt ja kyllästynyt ottamaan tästä liikaa stressiä. Se viimekertainen tilanne oli päällä tasan kaksi vuotta sitten. Näin se aika rientää, se on rientänyt jo niin kauan ja kauas, että enää ei ole mitään väliä.

Nyt olemme ajautuneet siihen tilanteeseen, että koska kroppani ei toimi, on pakko tehdä siirto ns. "hormonikiertoon", sellaiseen lääkkeillä toteutettuun keinotekoisempaan vaihtoehtoon, joka ei lääkäreiden mielestä ole yhtä hyvä kuin ovuloiva kierto. Mutta minkäs teet. Tällä huonommalla vaihtoehdolla saadaan varmasti tuhottua alkioitani vielä todennäköisemmin.

Se ei ole mikään salaisuus enää

Äitienpäivän kunniaksi "tulin kaapista" tämän lapsettomuusasiani suhteen, ja kirjoitin aiheesta tilapäivityksen Facebookissa. Eipä tämä mikään salaisuus enää ole. Tai onkohan koskaan ollutkaan? Ystäväpiiri on tiennyt asiasta alusta saakka. Äidiltäni salasin toisen lapsen yrittämiseni ja siihen liittyneet hoidot pitkän aikaa, mutta muutama kuukausi sitten kerroin hänellekin. Tarkoitukseni oli ollut säästää hänet siltä tuskalta, mutta kun vuosia on kertynyt jo näin paljon, oli aika kertoa, miksi toista lapsenlasta ei näy eikä kuulu.

Itse asiassa vaikka en tästä ongelmastani avoimesti kertoisikaan, kyllähän sen kaikki joka tapauksessa näkevät. Kaikki voivat huomata, että minulla on vain yksi lapsi, vaikka olen aina puhunut haluavani kaksi tai kolme lasta. Ja mitä vanhemmaksi minun lapseni tulee, sitä enemmän ihmetystä aiheuttaa se, miksi sisaruksia ei ole ilmaantunut. Muutenkin tässä yhteiskunnassa on sen verran standardia tehdä noin kaksi lasta, että yhden lapsen tehneiden kohdalla herää väkisinkin kysymys, että eivätkö he saaneet enempää / miksi he eivät halunneet tehdä enempää?

Siinäpä onkin syy, miksen halua salata esimerkiksi sukulaisiltani sitä, että kärsin sekundaarisesta lapsettomuudesta. En halua, että kukaan ajattelisi, että tämä on ollut minun oma valintani ja tahtoni. En halua kenenkään rupeavan selkäni takana spekuloimaan, että olikohan vanehmmuus mielestäni niin kamalaa, etten halunnut tehdä enempää - tai jotain vastaavaa.

Kyllä minä halusin. Mutta yhteen jäi.

Fiktiota

Kaikenlaista tulee mietittyä tämän mahon kropan kanssa eläessä. Esimerkiksi sellainen täysin turha fiktiivinen skenaario on käynyt mielessä, että mitä jos minä ja mieheni eroaisimme, ja löytäisin jonkun muun miehen, niin mitä hänelle sanoisin.

Tähän väliin pitää siis sanoa, että tämä on täysin turha ajatus siksi, koska minulla tai miehelläni ei ole vähäisintäkään aikomusta erota ikinä. Ei todellakaan.

Mutta kun minä olen tällainen ajatuksilla leikkijä.

Niin, mitä sanoisin sille kuvitteelliselle miehelle? Sanoisin, että jos koskaan haluat lapsia, sinun ei kannata olla minun kanssani. Vaikka kuinka olisimme rakastuneita toisiimme, meidän ei kannata olla yhdessä, koska minä en voi antaa sinulle lasta. Ai miksen voi? Koska olen maho. Sillä tavalla maho, ettei kukaan osaa sanoa, missä on vika, eikä siis kukaan myöskään osaa sitä vikaa korjata. Ai miten niin voin väittää olevani maho, vaikka minulla onkin yksi biologinen lapsi? No, joko se lapsi oli täydellinen ihme, tai sitten se totaalinen mahous alkoi vasta hänen syntymänsä jälkeen. Mutta oli miten oli, minusta ei tule sinun lastesi äitiä, koska en voi niitä lapsia sinulle tehdä.

Voi mikä onni, etten tätä faktaa itsestäni tiennyt silloin kauan kauan sitten, kun mieheni tapasin. Ei ollut tämä fakta estämässä meidän onneamme. Ja yhdessä me saimme aikaiseksi yhden suuren ihmeen, meidän ainoan ja ainoaksi jäävän lapsemme.

Yhdeksän elämää

Toissailtana korkkasimme mieheni kanssa shampanjapullon ja juhlimme yhdeksää elämää. Emme luultavasti koskaan pääse juhlimaan sitä, että meillä on toinen lapsi. Mutta tässä ja nyt on aihetta juhlaan, koska klinikan pakasteessa asuu tällä hetkellä yhdeksän pientä elämän alkua. Niitä me saamme juhlia nyt kun ne vielä ovat olemassa.

Kun menin toissapäivänä lääkärin luo jälkikontrolliin (hyperstimulaation vuoksi) sekä kuulemaan hedelmöityksen tulokset, näin heti hänen naamastaan, että nyt on loistavia uutisia. Aitoa intoa hehkuen hän esitteli minulle tuloksia, joita en olisi osannut ikimaailmassa kuvitella. Yhdeksän hyvää alkiota, niistä kuusi top-tasoa. Se on enemmän kuin kahdesta edellisestä hoidosta yhteensä. Se on enemmän, kuin lääkäri itsekään olisi uskonut saaliiksi tulevan. "Tämä on niin täydellisesti kuin oppikirjasta", hän sanoi loistaen kuin naantalin aurinko. Minä vaan tuijotin sitä numeroa paperissa. Yhdeksän. Olin salaa miettinyt, että jos 4 - 5 saataisiin, mutta en kyllä uskalla edes toivoa.

Koska en usko raskauden alkamiseen siitäkään huolimatta, että meillä on tuollainen alkiomäärä odottamassa siirtoja, en riemuitse tästä sen vuoksi, että "nyt varmasti saadaan vauva". Riemuitsen siksi, että jos näistä alkioista suurin osa selviää siirtoon asti, on minulle tehty niin monta siirtoa, että näiden hoitojen päättymisen jälkeen voin tyytyväisenä todeta tehneeni tarpeeksi. Ettei tarvitse enää lähteä yksityiselle jatkamaan.

Jää nähtäväksi, kuinka moni selviää siirtoon asti. Ensimmäisessä IVF:stä 66 % selvisi.

Tympääntyneen kyllästynyt tunnelma, joka on vallinnut jo yli vuoden, on nyt siirtynyt taka-alalle. Kyllähän hoidot ovat tähän mennessä olleet melko epäonnista puurtamista. Esim. ensimmäisen IVF:n jälkeen piti odottaa puoli vuotta, että löydettiin sopiva lääkitys laittamaan kroppani PAS-kuntoon. Nyt joudun odottamaan todennäköisesti vain kaksi kuukautta, että pääsen PAS:iin. IVF:n jälkeen pitää antaa kropan levätä yhden kierron ajan, ja sitten alan suoraan käyttää tuttua ja hyväksi havaittua Letrozolia, jotta PASit saadaan tehtyä. Jos asiat sujuu niin kuin pitäisi, niin huhtikuussa olisi ensimmäinen siirto.

Koska alkioita on paljon, lääkäri sanoi, että ei me tolkuttoman monta siirtoa aleta tekemään. Vaan jos ei raskaus ala muutaman PAS:in jälkeen, tehdään jäljelle jääville alkioille pitkä viljely, eli annetaan jyvien karsiutua akanoista. Se on ilmeisesti aika yleinen toimintamalli silloin, kun on vihoviimeinen hoito menossa. Kaikki viimeisetkin keinot käyttöön.

Nyt sitten menen hyvillä mielin ja taisteluntahtoisesti kohti tulevia PAS:eja. Niiden jälkeen tulevaisuudessa häämöttää mainio palkinto: hoitojen loppuminen, yrittämisen loppuminen, elämän jatkuminen tavalla tai toisella. Siihen elämään saattaa sisältyä vauva tai sitten ei. Pääasia, että elämä jatkuu.

Helppo punktio, vaikeat jälkitunnelmat

Kävin tänään punktiossa. Aiempiin punktioihin nähden tämä tuntui aika helpolta. Kipu ei ollut kovin kummoista. Mutta olo punktion jälkeen oli tavallista tokkuraisempi ja muutenkin kummallisempi. Nukahdin heti toimenpiteen jälkeen pariksi tunniksi. Kesken punktionkin oli vaikea pysyä hereillä. Ehkä minulle annettiin enemmän kipulääkettä kuin aiemmilla kerroilla, mikä selittäisi sekä vähäiset kivut että uneliaisuuden.

Mutta sairaalasta lähdettyäni totuus iski päälle. Olen ollut tänään todella kipeä. Kun pääsin kotiin, menin saman tien sänkyyn, jossa puolimakaavassa asennossa söin lounaan ja sen jälkeen nukuin koko loppupäivän. Edellisten punktioiden jälkeen en ole näin totaalisesti pois pelistä ollut. Ajan tajusta ei mitään tietoa, ja kun herättyäni kysyin mieheltä kellonaikaa, luulin hänen vitsailevan kun hän sanoi, että kello on jo kahdeksan illalla. Turrutin itseni kipulääkkeillä ja nyt istun jo koneen ääressä.

Punktion saalis oli 17 solua, mikä on varsin paljon. Mutta lääkäri varoitteli, että kaikki eivät varmasti ole kypsiä, hän jo punktion aikana huomasi että osa on epäkypsiä. Kuinka suuri osa, jää nähtäväksi. Viime punktiosta saatiin 12 solua, mutta vain 4 kypsää, ja niistäkin vain 2 saatiin kehittymään siirtokelpoisiksi alkioiksi asti. Se oli todella surka tulos. Kunpa alkiosaalis olisi tällä kertaa parempi. Toivoisin, että alkionsiirtoja saataisiin tehtyä mahdollisimman monta, että voisi olla varma, että tätä hoitomuotoa on kokeiltu tarpeeksi. Jos taas saadaan vain kaksi alkiota, jää mieltäni kaihertamaan, että onkohan tämä IVF-leikki nyt ihan varmasti loppuun asti katsottu. Jos ei ole, joutuu lähtemään yksityiselle tekemään neljännen IVF:n. Siihen en haluaisin ryhtyä, koska se maksaa tuhansia euroja, ja koska minulle ihan oikeasti alkaa jo tämä touhu riittää.

Ylihuomenna selviää alkioiden määrä. Sitten on edessä vähintään pari kuukautta odottelua, että pääsee alkionsiirtoon. Tuoresiirtoa ei tällä kertaa tehdä, koska hyperstimulaation uhka vaikuttaa varsin suurelta.

Se, että tuoresiirtoon ei päästy, ei tunnu minusta oikeastaan miltään. Muistan, kun ensimmäisessä IVF:ssä kävi samoin ja silloin otin todella raskaasti sen, että ensimmäistä siirtoa piti odottaa kauan. Nyt on sellainen olo, että mitäpä väliä tuolla on, milloin siirretään, kun raskaus ei kuitenkaan ala. Ensimmäisessä IVF:ssä myös se aiheutti päänvaivaa, että kropan sekoilu aiheutti puolen vuoden odotuksen ennen PAS:iin pääsyä, kunnes sopiva lääke löytyi. Nyt sanoin lääkärille, että antakaa suosiolla Letrozolia PAS:ia varten, niin saadaan se varmasti tehtyä. Ja resepti annettiinkin minulle ilman mukinoita.

Luovuttamisen kauneudesta jälleen

Kirjoitin blogiini yli vuosi sitten luovuttamisesta, ja siitä, miten lohdullinen ja kaunis ajatus se oli. Silloin elettiin vasta ensimmäisen IVF:n loppumainingeissa, kaksi IVF:ää oli vielä edessä. Nyt tilanne on toinen. Viimeinen IVF-hoito on päällä, ja luopumisen aika on jo hyvin lähellä.

Mitä enemmän tämän reilun vuoden ajan olen luovuttamista miettinyt, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Olen itse asiassa käytännössä jo luopunut lähes kokonaan toivosta, siirtynyt eteenpäin elämässä, jättänyt lapsettomuusasian taakseni. Ja siitä on seurannut pelkkää hyvää. Paljon parempaa henkistä vointia, kykyä keskittyä muihin asioihin.

Mutta meidät on opetettu, että luovuttaminen (ylipäänsä, ei välttämättä juuri tässä elämän osa-alueessa) on huono asia. Että aina pitää "taistella loppuun saakka" tai "tehdä aivan kaikkensa" ja niin edelleen. Että luovuttaminen on heikkoutta, luovuttajat on luusereita ja ne, jotka jaksaa jatkaa, on vahvoja ja sankareita.

Mielestäni asia on päinvastoin. Epätoivoisesta lapsenteon yrittämisestä luopuminen on nimenomaan rohkeuden teko. Se, että on voimaa päästää irti, voimaa löytää jotain muuta elämänsä keskiöön.

Kun puhun tuttavapiirille luovuttamisesta lapsenteon suhteen, vastaukset ovat aina sen suuntaisia, että luovuttaminen olisi huono asia. "Älä nyt vielä luovuta". "Aina on toivoa". "Onhan sinulla vielä paljon hedelmällisiä vuosia jäljellä". "Kyllähän niin monet onnistuu senkin jälkeen, kun hoidot ovat loppuneet". "Vasta viidennen IVF:n jälkeen alkaa onnistumismahdollisuudet laskea tilastojen mukaan". "Minä tiedän monta pariskuntaa jotka ovat onnistuneet vuosien yrittämisen jälkeen, joten toivoa on!" Minua koetetaan rohkaista vaan jatkamaan sen sijaan, että sanottaisiin, että "hyvä, että sinulla on rohkeutta luovuttaa ja jatkaa elämässä eteenpäin". Koska kukaan ei sitä minulle sano, sanon sen itse itselleni. Tässä kulttuurissa luovuttaminen vaan aina nähdään negatiivisena asiana. Ja minulle jokainen askel, mitä olen  ottanut luovuttamisen suuntaan, on tuonut minulle pelkkää positiivista.

Kohti kolmatta IVF:ää

Kolmas IVF on tarkoitus tapahtua seuraavassa kierrossa. Tunnelmat hoidon suhteen ovat hyvin seesteiset. Kovin erilaiset, kuin aiemmilla kerroilla. En juurikaan asialle tuhlaa ajatuksiani, enkä muutenkaan tee asiasta kummoista numeroa. Tämä ei ole enää mikään iso juttu, vaan ihan rutiinilla mennään.

Lääkkeet ostin kätevästi pari päivää ennen vuoden vaihtumista, mikä tarkoitti satojen eurojen säästöä, koska Kelan lääkekatto (610 euroa) täyttyi. Se oli tullut lähes täyteen elokuussa tehdyn IVF:n ansiosta. Harmi, että kaikki lääkkeet eivät kuulu Kela-korvauksen piiriin. Lugesteronia Kela ei korvaa millään tavoin. Mutta kalleimmat lääkkeet, eli pistettävät jutut (esim. Orgalutran maksaa noin 50 euroa per yksi piikki) Kela suostuu korvaamaan.

Uskoni tässä viimeisessä hoidossa onnistumiseen on lähellä nollaa. Kuusi alkiota minuun on jo tähän mennessä siirretty, yksikään ei ole tarttunut kiinni, joten vaikea uskoa onnistumiseen. Edellinen IVF meni muutenkin mönkään, kun saalis oli (liian varovaisen lääkeannoksen koon vuoksi?) vain kaksi alkiota. Ensimmäisessä IVF:ssä saatiin kuusi alkiota joista neljä selvisi siirtoon asti. Saa nähdä, paljonko nyt saadaan, kun lääkeannostusta on taas muutettu. Minulla ei ole mitään odotuksia. Tulee mitä tulee, ihan sama, kun ei raskaus kuitenkaan ala. Saadaan sitten tämäkin hoito pois päiväjärjestyksestä, ja lapsentekoasiat siirrettyä kokonaan menneisyyteen.

Olen viime aikoina myynyt pois lähes kaikki vauvanvaatteet, ja seuraavaksi aion käydä loppujenkin vauvatarvikkeitteni kimppuun. Mitäpä minä niillä enää teen. Pois vaan varastoista. Joku voi sanoa tyhmäksi, että onko järkeä luopua tarvikkeista, kun hoidot ovat vielä kesken - kuinka iso työ onkaan ryhdyä hankkimaan kaikki uudestaan, jos onni osuukin kohdalle. Mutta tässä tavaroiden myymisessä on nyt kyse jostain muustakin. Se on osa minun henkistä luopumisprosessiani. En voi uskotella itselleni, että todella olen luopunut epätoivoisesta haaveestani ja siirtynyt elämässä eteenpäin, jos varastoni notkuvat vauvatarvikkeita odottamassa uutta perheenjäsentä. Joka kerta, kun jotain menee kaupaksi, tunnen oloni aina vaan puhdistuneemmaksi. Jonain päivänä tämä asia on kokonaan puhdistunut minusta pois, siirtynyt kokonaan osaksi menneisyyttä. Siirtynyt pois kiusaamasta tulevaisuuttani. Tulevaisuus tuo tullessan mitä tuo. En enää halua asettaa sille mitään vaatimuksia. En ainakaan sellaisten asioiden suhteen, joihin en (nähtävästi) pysty itse vaikuttamaan.