Järkytykset

Toinen PAS oli minulle järkytys. Luulo siitä, että pakasteessa olevilla viidellä alkioilla saadaan vielä monta siirtoa aikaiseksi, on osoittautunut turhaksi. Yksi peloistani toteutui, kun kaksi alkiotani kuoli sulatukseen, ja vielä kaiken lisäksi kyseessä olivat ainoat top-luokituksen saaneet alkiot. Sinne meni. Yhtäkkiä pakastimen sisältö hupenikin vähiin.

Mutta onko lasi puoleksi täynnä vai puoleksi tyhjä? Pitääkö surra menetettyä vai iloita siitä, että jotakin jäi myös jäljelle? Näitä asioita olen tässä pari päivää miettinyt.

Viime blogimerkinnässäni kehuin, että olen kytkenyt tunteeni pois päältä. No, se kytkentä on kyllä nyt peruttu. Se peruuntui sillä hetkellä, kun astuin sisälle toimenpidehuoneeseen ja hoitaja läväytti uutiset päin naamaani: "neljä sulatettiin, kaksi menetettiin, ja nyt siirretään kaksi. Käy makuulle."

Varsinkin tuo kohta "nyt siirretään kaksi" kolahti tajuntaani kuin metrinen leka. En minä ollut osannut valmistautua siihen, että menen kahden alkion siirtoon. Olin kuvitellut, että edessä on yhden top-alkion siirto, ja seuraavassa kierrossa samoin, ja sitä seuraavassa voidaan ruveta vasta pohtimaan, että pitäisikö siirtää kaksi. Tuolla klinikalla kun on sellainen politiikka, että top:eja ei siirretä tuplina.

Nyt mieleni risteilee kahden järkytyksen välillä.

Ensimmäinen on se, että uusi IVF siintää uhkaavasti tulevaisuudessa. Vain yksi alkio on enää pakastimessa, ja jos tähän mennessä sulatetuista kaksi viidestä on kuollut, on varsin todennäköistä, että se jäljellä oleva yksilökään ei selviä siirtoon asti. Toissapäiväinen PAS saattoi hyvinkin jäädä viimeiseksi ennen seuraavaa IVF:ää. IVF-jono on 4 - 5 kuukautta, jota esim. passelisti kohdalle osuva kesätauko luultavasti venyttää entisestään, ja IVF:stä voi seurata sama kuin viimeksi, eli hyperstimulaatio ja kropan totaalinen sekaisin meneminen puoleksi vuodeksi. Olisin erittäin mielelläni välttynyt siltä. Kaiken tämän seurauksena on täysin mahdollista, että seuraava siirto minulle tehdään vasta vuoden päästä.

Toinen järkytyksen aihe on se, että minulla on tällä hetkellä tilastollisesti 10 % mahdollisuus päätyä odottamaan kaksosia. Se todennäköisyys ei ole suuri (eiköhän tämäkin kierto negatiiviseen tulokseen pääty), mutta se on olemassa. Minä olisin valtavan onnellinen, jos saisin synnyttää tähän maailmaan terveet kaksoset ja olla niiden äiti. Ei tarvitsisi enää ikinä ryhtyä yrittämään lapsen tekoa, olisi lapsiluku täynnä. Mutta se edellyttäisi sitä, että onnistuisin ensin suoriutumaan siitä pitkästä ja vaivalloisesta esteradasta, jota kaksosten odottaminen tarkoittaa. Edessä valtava kasa riskejä: keskenmeno, kohtukuolema, vammaisuus, keskosuus jne. ovat paljon todennäköisempiä kuin yksisikiöisessä raskaudessa. Se olisi hirveän pelottavaa. Se voisi päättyä elämäini suurimpaan suruun.

Tosin mitäpä tuota suremaan. Tuskin minä olen raskaaksi tulossa.

Itsesuojeluvaisto

Kun minulle tehtiin ensimmäinen alkionsiirto kaksi kuukautta sitten, olin innoissani. Se oli jännittävää, se oli tunteita nostattavaa, se herätti aiempaa suuremman toivon. Asia pyöri mielessäni joka hetki, malttamattomana odotin siirtoon pääsyä, peloissani tujotin puhelinta edellisenä päivänä (puhelu sairaalasta olisi tarkoittanut, että sulatus on epäonnistunut eikä siirrettävää ole), enkä tahtonut saada yöllä unta ennen siirtopäivää. Siirto sujui hienosti, alkio oli lääkärin sanojen mukaan "upea", ja toivo ryöpsähti isosti valloilleen. Pettymys paria viikkoa myöhemmin oli sen mukainen, siinä rypemiseen meni monta päivää. Alkionsiirtoneitsyys meni, vaaleanpunaiset silmälasit riisuttiin päästä, totuus lyötiin päin naamaa: ei tämä ole mitään taikuutta. Tämä on samaa suossa taapertamista kuin kaikki muukin epätoivoinen yrittäminen saada toinen lapsi.

Tänään on edessä toinen alkionsiirto. Tunnelmat ovat aivan toisenlaiset. Ei jännitä, ei tunnu oikein miltään. Eilen hoksasin vasta illalla että ai niin, piti sitä puhelua pelätä, mutta eipä sitä nähtävästi ole tullut. Yöllä nukuin mainiosti, kuin olisin heräämässä aivan tavalliseen päivään. Olen sulkenut tunteeni pois päältä. Johtuuko se siitä, että olen jo yhden siirron jälkeen rutinoitunut tähän? Vai siitä, etten usko onnistumiseen? Vai siitä, että minulla on itsesuojeluvaistoa? En uskalla innostua, en uskalla toivoa, en uskalla tuntea mitään. Jos en tunne mitään nyt, ehkä en tunne mitään myöskään kahden viikon päästä, kun raskaustestiin piirtyy vain yksi viiva.

Luopumisen kauneus

Kirjoitin blogiin viime kerralla pohdintaa siitä, että tänä vuonna pitäisi ehkä pikkuhiljaa alkaa päästää irti tästä vauvahaaveesta. Nyt voin yllättyneenä todeta, että tuo ajatus on alkanut tuottaa mielessäni hedelmää. Olen alkanut saada siitä pientä iloa ja lohtua, vaikka luulin, että luopumisen ajatus saisi mielessäni aikaan pelkän vastaanhangoittelun. Tuntuu, että pääsen ehkä sittenkin ponnistamaan täältä syvästä suosta, jossa olen rämpinyt kaksi vuotta. Tai ei oikeastaan kaksi, vaan yli kolme, kun laskee mukaan myös esikoista edeltäneen rämpimisen. Kas kun en ole aiemmin tullut ajatelleeksikaan, miten haaveesta luopumisen ajatus voi tuntua näin hyvältä.

Totta kai se tuntuu hyvältä. Jos pääsisi eroon tästä tuskasta yksinkertaisesti vaan luopumalla koko asiasta. Aina ennen olen ajatellut, että pääsisin eroon vain saamalla haaveen toteutettua.

Olen alkanut miettiä jotain muita iloisia asioita elämään. Jos hankkisi koiran? Ei vauvan korvikkeeksi - niin minä en eläimiin suhtaudu, se olisi niitä kohtaan väärin - vaan uutta iloa tuovaksi lemmikiksi. Eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä, ja meillä asuu tälläkin hetkellä lemmikkejä, joskaan ei koiria. Koiraa en ole koskaan omistanut.

Matka todelliseen luopumiseen on kuitenkin pitkä. Ensimmäinen osoitus siitä, että olisin luopunut haaveestani, olisi hoidoissa käymisen lopettaminen. Ei, siinä ei ole mitään järkeä niin kauan kuin on alkioita jäljellä. Ja olisi kyllä järkevää myös käydä vielä ne kaksi IVF:ää, mitä minun on mahdollista julkiselta puolelta saada. Jos jaksan käydä niissä, voi mennä pari vuotta, enemmänkin ennen kuin tämä prosessi on loppuun kulutettu.

Toinen osoitus luopumisesta olisi vauvatarvikkeiden pois myyminen. Oikeastaan ne joutaisi myydä vaikka saman tien, ainakin se iso osa, jotka on hankittu kirpparilta ja joihin ei liity mitään tunnearvoa. Mutta lahjaksi saadut ja itse tehdyt ja ne, joihin on kaupassa ikihyviksi ihastunut ja siksi tullut ostaneeksi... ei, en todellakaan ole vielä valmis luopumaan. Sitten jos niitä tarvitsisi, niin harmittaisi.

Kolmas osoitus luopumisesta - ehkä se kaikkein merkittävin - olisi se, että todellakin kaikki yrittäminen lopetettaisiin, ja pisteeksi iin päälle otettaisiin ehkäisyvälineet käyttöön. Sellainen ajatus sotii ihan täysin mieltäni vastaan. Mihin minä ehkäisyä tarvitsen, kun minulla on näköjään sellainen luomusti omasta takaa? No, siihen, että saisin yrittämisen kokonaan loppumaan. Jos en käyttäisi ehkäisyä, osaisinko puhdistaa kokonaan mieleni siitä, että ehkä tässä kuitenkin pikkuisen voisi yrittää. Osaisinko ummistaa silmäni ovulaatio-oireilta ja olla hyödyntämättä tilaisuutta. En osaisi. Minun olisi pakko estää itseäni ehkäisyvälineiden avulla, jotta saisin mieleni täysin irti yrittämisestä. Minusta ei ole tjottailijaksi (tjot = tulee jos on tullakseen, foorumitermistöä), minulle tässä hommassa on vain kaksi äärilaitaa.

Nyt vain keskityn nauttimaan siitä ihan pikkuriikkisestä ilon ja uuden toivon kipinästä, minkä ajatus luopumisesta minulle tuottaa. Tämän ei tarvitsekaan päätyä suruun. Tämä tulee varmasti päätymään iloon, joko siihen iloon, mistä olen haaveillut, tai siihen, että osasin luopua ja jatkaa elämääni kaikesta huolimatta onnellisena.

Viimeinen vuosi?

Vuosi vaihtui. Samalla alkoi kolmas yrittämisen vuosi. Nyt mietin, onko se viimeinen. Riittääkö jaksamiseni enää pidemmälle? Jossain vaiheessa pitää luovuttaa, päästä tekemään surutyötä, ja jatkaa sitten elämässä eteenpäin.

Nyt vielä yritän. Mutta samalla voisin pikkuhiljaa alkaa opetella sellaista ajatusmallia, että ehkä kuitenkin perheemme voi pysyvästi olla juuri tällainen, kuin se nyt on. Että vaikka olisin koko elämäni nähnyt itseni kahden-kolmen lapsen äitinä, niin minun tarkoitukseni on olla yhden lapsen äiti. Se on suuri rikkaus ja onni, jollaisesta kovin moni täysin lapseton vain haaveilee. Minulla on niin paljon jo nyt.

Mutta on vielä pitkä matka siihen, että oppisin pois tästä haaveestani. Pienten vauvojen näkeminen raastaa sydäntäni niin, että se tuntuu ihan fyysisenäkin tuskana. Jossain sisimmässäni on iso henkinen haava, joka vuotaa, johon sattuu koko ajan. Ehkä jonain päivänä se vielä sulkeutuu, kipu menee pois, muistoksi jää pelkkä arpi. Millä voimilla saisin sen suljettua?

Olen kateellinen niille, jotka eivät edes halua enempää kuin yhden. Voi miten paljolta surulta olisin välttynyt, jos en olisi ryhtynyt tähän toisen yrittämiseen.

Toivoa on vielä. Olen vasta alkupäässä IVF-matkaani. Viisi alkiota odottaa pakastimessa, ja minulla on mahdollisuus niiden jälkeen vielä kahteen IVF:ään, ennen kuin julkisella puolella nousee seinä pystyyn. On mahdollista, että koko tämä nyt alkanut vuosi kuluu pakasteessa olevien alkioiden parissa. Varsinkin, jos minulle tehdään koko ajan pelkkiä lääkkeellisiä PASeja, joita voi tehdä vain joka toiseen kiertoon. Mikäli jokainen viidestä alkiosta saadaan siirrettyä, ja yksi kerrallaan, tarkoittasi se kymmenen kuukauden ajanjaksoa. Plus mahdolliset muut tauot, kuten mitä moninaisimmat hoitojen peruuntumiset (niitähän on tullut koettua jo lukematon määrä) sekä loma-ajat. Seuraava IVF saattaa olla vasta vuonna 2015. Mutta mahtaako minulla olla henkistä jaksamista jäljellä enää silloin? Epäilen suuresti. Tämä voi hyvinkin olla viimeinen yrittämisen vuosi.

Toisaalta on mahdollista, että PASeja tullaan tekemään tiheämpään tahtiin, kuin joka toinen kierto. Joulukuussa minulla oli aivan oikeaoppisesti toiminut luomukierto - ensimmäistä kertaa viime kevään jälkeen. Syynä oli kai marraskuun PAS-lääkitys, joka nähtävästi potkaisi kroppani oikeille urille. Elättelen toivoa siitä, että joka toinen kierto, joka täytyy pitää lääkkeellisistä PASeista taukoa, voitaisiinkin toteuttaa luomu-PAS. Jos asiat menisivät todella nappiin, niin kaikki viisi alkiota olisi siirretty kesään mennessä.

Mutta on monta syytä, miksi ne eivät menisi todella nappiin, miksi kaikki viisi alkiota eivät olisi kesään mennessä päätyneet siirtoon. Voi tulla peruuntumisia. Epäonnistuneita luomukiertoja. Alkioiden kuolemisia sulatukseen.

Tai raskaaksi tuleminen.