Miksi vaivautua

Minuun on iskenyt kyllästyminen koko tätä asiaa kohtaan. Kyllästyttää miettiä lapsettomuutta, kyllästyttää kiinnittää huomiota oman kropan tapahtumiin ja koettaa pysyä kärryillä kierrosta, kyllästyttää keskustella vertaistukea antavissa verkostoissa. Kyllästyttää surra. Kyllästyttää pohtia, että mitähän kaikki sukulaiset ym. ajattelevat, kun esikoiseni saa koko ajan lisää ikää eikä pikkusisarusta näy eikä kuulu. Kyllästyttää miettiä, että kuinka pitkälle voin elämäni muita osa-alueita suunnitella, koska ei voi olla varma, tuleeko raskaus ja pikkuvauva sekoittamaan kuvioita. Tämä lysti ei vaan enää nappaa. On sellainen olo, että sama olisi heittää koko asia pois omalta prioriteettilistalta. Olla tuhlaamatta sille ajatustakaan. Koska onhan se jo todistettu, että en minä ole raskaaksi tulossa. Onhan tässä jo 18 kiertoa sitä asiaa todisteltu. Haluaisin vaan heittää tämän asian syrjään.

En minä silti ole luopumassa yrittämisestä. Minullahan pitäisi ensi kuussa olla edessä pakastetun alkion siirto. On mahdollista, että vietän syksyni sellaisissa merkeissä, että joka kuussa käyn sairaalassa hakemassa pienen alkion kyytiin ja toivon sen tarttuvan kiinni. Tosin pessimismi kolkuttaa takaraivossa, koska kaikki asiat ovat tähänkin mennessä menneet päin peetä. Eiköhän pakastetun alkion siirrotkin tule menemään. Minua esim. hirvittää se, että siirto halutaan tehdä luonnolliseen kiertoon. Olisi kiva nähdä luonnollisen kierron palautuvan takaisin punktion jälkeen! Eipä ole vielä näkynyt. Ensimmäinen punktion jälkeinen kierto oli ovuloimaton ja siinä tuli ruprturoitunut kysta. Mitähän seuraavassa kierrossa mahtaa tapahtua? Entä siinä kierrossa, jolloin PASin pitäisi ensi kuussa tapahtua - ehkä sekin jää ovuloimattomaksi ja PASia ei voi tehdä. Ja kaikkein "hauskin" skenaario olisi, että yksikään kuudesta alkiosta ei selviä sulatuksesta, jolloin saan jäädä odottamaan seuraavaa IVF:ää hamaan tulevaisuuteen (lue: ensi vuodelle).

Tuntuu, kuin tästä lapsenteon yrittämisestä olisi tullut eräänlainen tapa elää. Kaikki siihen liittyvä käytännön tekeminen - oli sitten kyse luomuilusta tai hoidoissa käymisessä - menee tutuksi käyneellä rutiinilla eteenpäin, se on osa elämää niin kuin syöminen ja nukkuminenkin. Se, että tästä voisi tulla joku lopputuloskin, eli oma pikkuinen vauva syliin jonain päivänä, tuntuu täysin absurdilta. Niin absurdilta, että ajatus vauvasta on kaikonnut jonnekin kaukaisuuteen, hullujen unelmien ja haaveiden joukkoon, sellaisten, joiden ei odota koskaan toteutuvan. Tuntuu kuin olisin unohtanut, miksi tätä tehdään. Kuin tekisin tätä vaan tekemisen vuoksi. En kai minä voi tehdä tätä sen lopputuloksenkaan vuoksi, koska sitä en ilmiselvästi ole saamassa. Harrastan lapsentekoa, harrastan lapsettomuusasian kanssa painimista. Muistamatta enää, miksi sitä teen.