maanantai 23. syyskuuta 2013

Ei tunnu enää missään

Viime kierrossa, kun sain kuulla, että PAS peruntuu kystan ja ovuloimattomuuden vuoksi, olin järkyttynyt ja itkin. Tuntui käsittämättömältä, että ainoatakaan alkionsiirtoa ei ole vieläkään tehty vaikka punktio oli jo kuukausia sitten. Ja että olen käynyt lähes vuoden hoidoissa, ja hoitoyrityksistä yhtä lukuunottamatta kaikki on pitänyt perua / keskeyttää.

Kun tänään menin lääkäriin kuulemaan, että munasarjani ovat entistäkin kystaisemmat (iso kysta oikealla ja pienempi vasemmalla) ja ovulaatiota tuskin on tapahtumassa, ei tuntunut missään. Ei järkytystä, ei itkemistä. Ainoastaan kyllästynyt toteaminen, että totta kai, kuinkas muutenkaan, näinhän nämä aina menevät. No shit Sherlock.

Ehkä olen käyttänyt jo kaikki suuret tunteeni loppuun. Ehkä vaan en enää jaksa välittää.

Tein lääkärille selväksi, että seuraava PAS-yritys on syytä tehdä lääkkelliseen kiertoon, jolloin ei ole väliä sillä, miten huonosti munasarjani toimivat. Lääkäri selitteli, että ovuloiva kierto on luonnollisempi vaihtoehto, mutta minä sanoin, että luonnollisuus on ehkä hyvä asia, mutta se, että minulla räjähtää pää, ei ole hyvä asia.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kun SE ei olekaan enää yksityisasia

Lasten tekeminen, siis nimenomaan se ensimmäinen vaihe eli raskauden alkuun saaminen, on yleensä pariskunnan välinen yksityisasia, josta ei muille puhella, josta ei kenenkään tarvitse tietää mitään. Heillä on oikeus pitää se omana asianaan, eikä kukaan oletakaan, että mitään siihen liittyvää kerrottaisiin ääneen. Raskaudesta voi puhua, samoin synnytyksestä, mutta ei SIITÄ.

Mutta entäpä sitten, kun raskaus ei alakaan ilman apuvoimia. Kaikki se henkinen kärsimys, mitä joutuu kokemaan sekundaarisen lapsettomuuden vuoksi, maustuu vielä pikantisti yksityisyyden menettämisellä. Kahdenkeskinen puuhastelu muuttuukin useamman ihmisen projektiksi. Intiimisyys vaihtuu kliinisyyteen. Ei olekaan enää oikeus pitää asiaa vain meidän kahden välisenä.

Joskus koen tämän kaiken häpäisevänä ja nöyryyttävänä. Jatkuvat useammalla eri lääkärillä käymiset, omien yksityisasioiden selostamiset. Erityisen nöyryyttäväksi koin viime lääkärikäynnin, joka oli henkisesti minulle hyvin raskas, koska sain taas kerran huonoja uutisia lääkäriltä. Oli kauheaa, että huoneessa oli sillä hetkellä lääkärin lisäksi muitakin, nimittäin opiskelijoita. Yleisöä katsomassa, kuinka hentoista unelmaa raskaaksi tulosta murskataan pala palalta. Heidät olisi voinut häätää pois heti alussa, mutta olin antanut suostumukseni heidän läsnäoloonsa, enkä viitsinyt kesken kaiken sanoa, että muutinkin mieleni.

Toisaalta olen ihan vapaaehtoisestikin etääntynyt siitä ajatuksesta, että tämä on vain kahdenkeskinen yksityisasia. Henkisen hyvinvoinnin vuoksi minulle on tärkeää, että saan puhua tästä asiasta muillekin kuin miehelleni. Minulla on tukiverkkoja, kohtalotovereita ja tämä blogi. Tästä voi ja saa ja pitääkin puhua, tässä ei ole mitään hävettävää.

Lähipiirin suhtautuminen tähän onglemaan on kuitenkin aika ristiriitaista. Osa ei halua sanoa mitään, jos otan tämän asian puheeksi. Varsinkin vanhempaa sukupolvea edustavat sukulaiset tuntuvat kiusaantuvan aivan valtavasti siitä, että erehdyn heidän kuullen suorasanaisesti puhumaan SIITÄ. Siis lasten tekemisestä. Kuinka vaikeaa se on, millaisia hoitoja on pitänyt käydä läpi ja niin edelleen. Vanhempi sukupolvi vaikenee, vaihtaa puheenaihetta. Heille tämä on intiimiasia, tabu, josta ei saa puhua. Minulle tämä ei ole intiimiä eikä varsinkaan tabu, tämä on tavallista arkipäivää ja samalla tähänastisen elämäni suurin tragedia. 

perjantai 13. syyskuuta 2013

Mitä jos tulisin raskaaksi?

Jos tulisin raskaaksi, niin mitä sitten tapahtuisi?

Kiljuisinko riemusta, rientäisinkö ostamaan 50-senttisiä ihania pikkuvaatteita, toitottaisinko onneani koko suvulle ja sosiaaliseen mediaan, leijailisinko ilmassa autuuden huumassa...

En.

Tiedän varmasti, että jos tulisin raskaaksi, en osaisi iloita siitä. Mieleni valtaisi ainoastaan hirvittävä menettämisen pelko. Raskauden alkaminen ei vielä tarkoita sitä että raskaus päättyy onnellisesti ja saa vauvan syliin.

Raskaaksi tuleminen tuntuu aivan absurdilta ajatukselta. Olen tämän karikkoisen taipaleen myötä iskostanut luihin ja ytimiin sellaisen ajatuksen, että en tule raskaaksi. Jos raskaus alkaisi, en tietäisi, miten siihen pitäisi suhtautua. En osaisi olla raskaana.

Tai no, osasinhan viimeksikin. Lapsettomuuden jättämät henkiset haavat painuivat kumman tehokkaasti taka-alalle, kun keskityin raskaana olemiseen. Aluksi se oli pelkäämistä, sitten valtavan onnellista odottamista. Ja se päättyi onnellisesti, sain vauvan syliin.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Olisi tilaa toisellekin

Elämä pienen lapsen äitinä on ollut naurettavan helppoa. Ainakin kun kuuntelee muiden äitien juttuja siitä, miten rankkaa ja väsyttävää arki on. Minulla ei ole rankkaa, enkä ole koskaan äitiyteni aikana ollut tosissaan väsynyt. Toki yöunia on jäänyt silloin tällöin lyhyeksi, mutta pitempää univajetta ei ole kertynyt. Lapseni on aina ollut kaikin puolin (esim. luonteensa, terveytensä jne. puolesta) erittäin helppohoitoinen tapaus, jonka kanssa on leppoisa elellä. Minulla on paljon luppoaikaa ja ylimääräistä energiaa käytettäväksi vaikka mihin.

Tämä on tietysti hieno asia, mutta sillä on kääntöpuolensa. Olen koko sekundaarisen lapsettomuuteni aikana kokenut, että tällainen helppo elämä vain pahentaa sitä tuskaa, kun ei saa toista. Kun sille toiselle olisi niin erinomaisesti tilaa, aikaa, jaksamista. Olisin voinut vallan mainiosti ottaa pienen vauvan hoidettavakseni jo silloin, kun esikoiseni oli alle vuoden ikäinen. Monet tuskastelevat miten raskasta on elää kahden pienen, pienellä ikäerolla olevan lapsen kanssa, mutta en usko että minä olisin sitä niin kokenut. Ei varsinkaan, jos toinenkin lapseni olisi niin helppo tapaus kuin ensimmäinen. Tai vaikkei olisikaan.

Kaikki olosuhteet ovat jo pitkään olleet täydellisesti sillä mallilla, että perheemme voisi aivan ongelmitta vastaanottaa neljännen jäsenen. Avosylin häntä odottelemme, että tule nyt pieni rakas. 

Mutta ei hän tule.


maanantai 2. syyskuuta 2013

Odottamisen anatomia

Kun odottaa odotusta, täytyy odottamisen sietämisen nousta aivan uusiin sfääreihin. Ne odottamiset, mitä elämässä on oppinut tekemään (vaikkapa joulupukin odottaminen joulukuussa) ovat niin paljon lyhytkestoisempia, ja kaiken lisäksi palkitsevia. Odottamisen odottaminen tapahtuu vähintään kuukauden pituisina jaksoina, usein pitempäänkin, ja palkinnon saaminen on hyvin hyvin epävarmaa. Itse asiassa näillä aamuilla, millä itse olen tässä taistossa menossa, tietää joka kerta odottavansa lähes takuuvarmaa pettymystä. Se on julmaa, henkisesti todella raastavaa. Sitä ei ymmärrä kuin se, joka on sen kokenut.

Tämän yli puolentoista vuoden yrittämisen aikana olen odottanut paitsi kuukauden pituisissa pätkissä, myös paljon pitempikestoisissa jaksoissa. Keväällä 2012 odottelin, että pääsisin lääkäriin. Syksystä 2012 saakka odotin, että pääsisin julkisen puolen klinikalle ensikäynnille - se odotus kesti nelisen kuukautta. Odotellessa menin yksityiselle puolelle, jossa malttamattomana odotin seuraavaa kiertoa, että saataisiin IUI tehtyä. Ja sehän saatiin. Surullista kyllä, että hoidot eivät minun kohdallani jatkuneet yhtä iloisesti kuin alkoivat, nimittäin joka ikinen hoito on tuon viime syksyn IUI:n jälkeen keskeytynyt. Ensimmäisen IUI:n jälkeen jouduin odottamaan kaksi kuukautta seuraavaa, koska joulu tuli väliin pilaamaan yhden kierron. Sitten alkukevät 2013 taaperrettiin peruuntuneiden hoityritysten läpi ja syydettiin ihan turhaan isot kasat rahaa yksityiselle klinikalle.

Tammikuussa 2013 pääsin vihdoin ensikäynnille julkiselle puolelle ja sain yllätyksekseni mennä suoraan IVF-jonoon. Alkoi neljän kuukauden odotus, jonka aikana kuvittelin, että toukokuussa minulle vihdoin tehdään alkionsiirto. Nyt eletään jo syyskuuta eikä yhtään alkiota ole vieläkään siirretty.

Onhan toki raskausaikakin työlästä odottamista. Mutta se ei ole mitään verrattuna odotuksen odottamiseen. Tällaiselle maholle naiselle raskausaika on vasta pikainen loppupyrähdys pitkän ajanjakson päätteeksi.