Edellisessä postauksessani kehuin, että pessimisti ei pety. Sain todeta sen olleen silkkaa itsepetosta, koska kun viimeisimmä yrityskiertoni raskaustestin tulos oli nähtävillä, koin koin (sen iskeydyttyä tajuntaan noin parin tunnin viiveellä) yhdenlaisen henkisen kuopan. Kyynelille ei tahtonut tulla loppua. Ehkä olin liian voimakkaasti kieltänyt itseltäni etukäteen kaikki negatiiviset tunteet, mitä epäonnistumiseen liittyy. Niin ne kaikki iskivät sitten päin naamaa kerralla.
Huomasin, ettei henkinen jaksamiseni riitä loputtomiin. Minun piti tässä nyt alkavassa kierrossa mennä taas yrittämään IUI-hoitoa, mutta päädyinkin soittamaan klinikalle ja perumaan koko homman. Sanoin tarvitsevani taukoa. Nyt olen siis hermolomalla lapsettomuushoidoista siihen saakka, että IVF:ään liittyvä lääkitys aloitetaan 1,5 kuukauden kuluttua. Nyt pitäisi ottaa rennosti, keskittyä kaikkeen muuhun. Nyt kerätään voimia tulevaan. Minua on varoitettu, että IVF voi olla aika raskas koettelemus. Uskon sen olevan raskas varsinkin siksi, että minusta tuntuu, että se on ainoa mahdollisuutemme. Raskaus ei selvästikään aio alkaa perinteisellä menetelmällä. Olen vaan jo valmiiksi kauhuissani siitä, että mitä jos IVF:kään ei tuota tulosta. Sen onnistumisprosentti tilastollisesti on noin 40 %, eli epäonnistuminen on siinäkin todennäköisempää. Mitä sen jälkeen? Tietysti jäädään odottamaan pakastetun alkion siirtoa ja/tai uutta IVF:ää, mutta kuinka pahasti ensimmäisessä IVF:ssä epäonnistuminen voi murskata toiveita siitä, että onnistumista koskaan tapahtuisi?
Joku voisi kysyä, että miksi murehdit IVF:ssä epäonnistumista jo nyt, ennen kuin kyseinen hoito on edes alkanut. Varmaankin siksi, että olen tottunut siihen, että tällä sekundaarisen lapsettomuuden matkallani on ollut pelkkiä epäonnistumisia vastassa. En osaa enää muuta odottaa.
Voimia <3
VastaaPoista