Olisi tilaa toisellekin

Elämä pienen lapsen äitinä on ollut naurettavan helppoa. Ainakin kun kuuntelee muiden äitien juttuja siitä, miten rankkaa ja väsyttävää arki on. Minulla ei ole rankkaa, enkä ole koskaan äitiyteni aikana ollut tosissaan väsynyt. Toki yöunia on jäänyt silloin tällöin lyhyeksi, mutta pitempää univajetta ei ole kertynyt. Lapseni on aina ollut kaikin puolin (esim. luonteensa, terveytensä jne. puolesta) erittäin helppohoitoinen tapaus, jonka kanssa on leppoisa elellä. Minulla on paljon luppoaikaa ja ylimääräistä energiaa käytettäväksi vaikka mihin.

Tämä on tietysti hieno asia, mutta sillä on kääntöpuolensa. Olen koko sekundaarisen lapsettomuuteni aikana kokenut, että tällainen helppo elämä vain pahentaa sitä tuskaa, kun ei saa toista. Kun sille toiselle olisi niin erinomaisesti tilaa, aikaa, jaksamista. Olisin voinut vallan mainiosti ottaa pienen vauvan hoidettavakseni jo silloin, kun esikoiseni oli alle vuoden ikäinen. Monet tuskastelevat miten raskasta on elää kahden pienen, pienellä ikäerolla olevan lapsen kanssa, mutta en usko että minä olisin sitä niin kokenut. Ei varsinkaan, jos toinenkin lapseni olisi niin helppo tapaus kuin ensimmäinen. Tai vaikkei olisikaan.

Kaikki olosuhteet ovat jo pitkään olleet täydellisesti sillä mallilla, että perheemme voisi aivan ongelmitta vastaanottaa neljännen jäsenen. Avosylin häntä odottelemme, että tule nyt pieni rakas. 

Mutta ei hän tule.