Minulta on kyselty kuulumisia, joten ajattelin niitä kirjoittaa.
Blogissani on ollut hiljaista siksi, että en ole viime aikoina halunnut tuhlata ajatuksiani lapsentekoasioille. Joten en ole blogiinkaan halunnut kirjoittaa. Mitä enemmän tätä sekundaarista lapsettomuuttani mietin, sitä huonommaksi menee mieliala.
Olen kuluttanut kohtuuttoman monta vuotta elämästäni ja vähiin käyvästä nuoruudestani lapsenteko-ongelmien murehtimiseen. Viime aikoina olen pohdiskellut paljonkin, mitä elämältäni haluan, ja se on varmaa, että murehtimiseen en halua elämää tuhlata. Siksi olen keskittynyt kaikkeen muuhun. Töihin, koiranpentuun, ystäviin, kodin hoitoon, harrastuksiin, ainoaan lapseeni. Huomaan myös lakanneeni puhumasta lapsettomuusasioista ystävilleni. Ei vaan huvita enää puhua niistä. Keskityn muihin aiheisiin.
Olen käytännössä luopunut toivosta, että saisimme toisen lapsen. Takana on jo kaksi IVF:ää, jäljellä enää yksi. Alkioita on siirretty yhteensä kuusi, eikä niistä yksikään ole jäänyt kyytiin. Viimeinen julkisen puolen tarjoama IVF pitää vielä hoitaa pois päiväjärjestyksestä, ettei tarvitse sitten myöhemmin katua liian aikaista luovuttamista. Sen jälkeen voin jatkaa elämääni, jättää lopullisesti taakseni tämän jo vuosia kestäneen lapsenteon yrittämisen tuskan. Odotan jo kovasti, että saisin elää ilman sitä.
Toisaalta tulevaisuudessa pelottaa se, osaanko henkisesti luopua yrittämisestä ihan täysin. Koska varsinaista syytä tähän ongelmaan ei ole löytynyt, eikä minua ole siis voitu todistaa hedelmättömäksi. Pieni mahdollisuus kulkee aina mukana tällä elämän polulla, kunnes hedelmällinen ikä on ohitettu. Siihen menee vuosia. Olen vasta reilut kolmekymppinen.
Sinänsä helpottavaa, että eipä tarvitse ehkäisyasioita miettiä enää koskaan tässä elämässä. Mihinpä minä ehkäisyä tarvitsisin.
Voihan siinä niinkin käydä, että jonain päivänä joskus vuosien päästä huomaan täysin yllättäen olevani raskaana. Sen jälkeen, kun olen jo kauan sitten lopettanut yrittämisen. Jos niin käy, niin hieno homma, mutta en minä sen häviävän pienen toivon varaan ala elämääni rakentamaan.
Sen sijaan elämäni rakentuu ajatukselle siitä, että meidän perheessämme on kolme henkilöä nyt ja aina. Plus muutamia lemmikkieläimiä, joita on siis aina ollut ja tulee aina olemaan. Olen kouluttanut itseäni tähän yhden lapsen äitiys -ajatukseen jo noin vuoden ajan. Se on vaatinut koko elämän vallinneen haaveen ja oletuksen murentamista. Olen vaan joutunut hyväksymään sen tosiasian, että tätä yhtä haavetta en saa toteutettua, mutta monta muuta sentään olen saanut. Koko ikäni olen kuvitellut olevani tulevaisuudessa 2 - 3 lapsen äiti, mutta totuus on se, ettei elämää voi liiaksi suunnitella. Elämä antaa mitä antaa ja siihen on tyytyminen.
Toki huonoina hetkinä pysähtyy katkerana harmittelemaan, että suurin osa ihmisistä voi ihan oikeasti suunnitella ja päättää lastensa lukumäärän. He voivat vaan päättää, että nyt tehdään lapsi, ja sen päätöksen jälkeen menee ehkä korkeintaan muutama kuukausi raskauden alkamiseen. Minulta se mahdollisuus puuttuu, mutta toisaalta, voiko tältä elämältä vaatia liikaa. Kun on jo niin moni muu asia hyvin, kuten oma ja läheisten terveys.
Onhan siinä yhden lapsen äitiydessä paljon hyviäkin puolia. Minulla on paljon vapautta elää muutakin kuin koti- ja perhe-elämää, kun on vain yksi lapsi, eikä hänkään ihan pikkuruinen enää. On mahdollista matkustella ja harrastaa. Ei tarvitse painiskella esim. sellaisten ongelmien kanssa, että sisarukset tappelevat keskenään. Mutta huonojakin puolia on. Yksi raastavimmista on ainokaiseni yksinäisyys. Kotona on todella tylsää, kun ei ole leikkiseuraa.
Tämän blogin tulevaisuudesta en osaa sanoa mitään. Ihan fiiliksen mukaan. Varmaankin kolmannen IVF:n aikoihin käyn täällä kirjoittelemassa kuulumisia.
