Kun odottaa odotusta, täytyy odottamisen sietämisen nousta aivan uusiin sfääreihin. Ne odottamiset, mitä elämässä on oppinut tekemään (vaikkapa joulupukin odottaminen joulukuussa) ovat niin paljon lyhytkestoisempia, ja kaiken lisäksi palkitsevia. Odottamisen odottaminen tapahtuu vähintään kuukauden pituisina jaksoina, usein pitempäänkin, ja palkinnon saaminen on hyvin hyvin epävarmaa. Itse asiassa näillä aamuilla, millä itse olen tässä taistossa menossa, tietää joka kerta odottavansa lähes takuuvarmaa pettymystä. Se on julmaa, henkisesti todella raastavaa. Sitä ei ymmärrä kuin se, joka on sen kokenut.
Tämän yli puolentoista vuoden yrittämisen aikana olen odottanut paitsi kuukauden pituisissa pätkissä, myös paljon pitempikestoisissa jaksoissa. Keväällä 2012 odottelin, että pääsisin lääkäriin. Syksystä 2012 saakka odotin, että pääsisin julkisen puolen klinikalle ensikäynnille - se odotus kesti nelisen kuukautta. Odotellessa menin yksityiselle puolelle, jossa malttamattomana odotin seuraavaa kiertoa, että saataisiin IUI tehtyä. Ja sehän saatiin. Surullista kyllä, että hoidot eivät minun kohdallani jatkuneet yhtä iloisesti kuin alkoivat, nimittäin joka ikinen hoito on tuon viime syksyn IUI:n jälkeen keskeytynyt. Ensimmäisen IUI:n jälkeen jouduin odottamaan kaksi kuukautta seuraavaa, koska joulu tuli väliin pilaamaan yhden kierron. Sitten alkukevät 2013 taaperrettiin peruuntuneiden hoityritysten läpi ja syydettiin ihan turhaan isot kasat rahaa yksityiselle klinikalle.
Tammikuussa 2013 pääsin vihdoin ensikäynnille julkiselle puolelle ja sain yllätyksekseni mennä suoraan IVF-jonoon. Alkoi neljän kuukauden odotus, jonka aikana kuvittelin, että toukokuussa minulle vihdoin tehdään alkionsiirto. Nyt eletään jo syyskuuta eikä yhtään alkiota ole vieläkään siirretty.
Onhan toki raskausaikakin työlästä odottamista. Mutta se ei ole mitään verrattuna odotuksen odottamiseen. Tällaiselle maholle naiselle raskausaika on vasta pikainen loppupyrähdys pitkän ajanjakson päätteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti