Kuulumisia

Minulta on kyselty kuulumisia, joten ajattelin niitä kirjoittaa.

Blogissani on ollut hiljaista siksi, että en ole viime aikoina halunnut tuhlata ajatuksiani lapsentekoasioille. Joten en ole blogiinkaan halunnut kirjoittaa. Mitä enemmän tätä sekundaarista lapsettomuuttani mietin, sitä huonommaksi menee mieliala.

Olen kuluttanut kohtuuttoman monta vuotta elämästäni ja vähiin käyvästä nuoruudestani lapsenteko-ongelmien murehtimiseen. Viime aikoina olen pohdiskellut paljonkin, mitä elämältäni haluan, ja se on varmaa, että murehtimiseen en halua elämää tuhlata. Siksi olen keskittynyt kaikkeen muuhun. Töihin, koiranpentuun, ystäviin, kodin hoitoon, harrastuksiin, ainoaan lapseeni. Huomaan myös lakanneeni puhumasta lapsettomuusasioista ystävilleni. Ei vaan huvita enää puhua niistä. Keskityn muihin aiheisiin.

Olen käytännössä luopunut toivosta, että saisimme toisen lapsen. Takana on jo kaksi IVF:ää, jäljellä enää yksi. Alkioita on siirretty yhteensä kuusi, eikä niistä yksikään ole jäänyt kyytiin. Viimeinen julkisen puolen tarjoama IVF pitää vielä hoitaa pois päiväjärjestyksestä, ettei tarvitse sitten myöhemmin katua liian aikaista luovuttamista. Sen jälkeen voin jatkaa elämääni, jättää lopullisesti taakseni tämän jo vuosia kestäneen lapsenteon yrittämisen tuskan. Odotan jo kovasti, että saisin elää ilman sitä.

Toisaalta tulevaisuudessa pelottaa se, osaanko henkisesti luopua yrittämisestä ihan täysin. Koska varsinaista syytä tähän ongelmaan ei ole löytynyt, eikä minua ole siis voitu todistaa hedelmättömäksi. Pieni mahdollisuus kulkee aina mukana tällä elämän polulla, kunnes hedelmällinen ikä on ohitettu. Siihen menee vuosia. Olen vasta reilut kolmekymppinen.

Sinänsä helpottavaa, että eipä tarvitse ehkäisyasioita miettiä enää koskaan tässä elämässä. Mihinpä minä ehkäisyä tarvitsisin.

Voihan siinä niinkin käydä, että jonain päivänä joskus vuosien päästä huomaan täysin yllättäen olevani raskaana. Sen jälkeen, kun olen jo kauan sitten lopettanut yrittämisen. Jos niin käy, niin hieno homma, mutta en minä sen häviävän pienen toivon varaan ala elämääni rakentamaan.

Sen sijaan elämäni rakentuu ajatukselle siitä, että meidän perheessämme on kolme henkilöä nyt ja aina. Plus muutamia lemmikkieläimiä, joita on siis aina ollut ja tulee aina olemaan. Olen kouluttanut itseäni tähän yhden lapsen äitiys -ajatukseen jo noin vuoden ajan. Se on vaatinut koko elämän vallinneen haaveen ja oletuksen murentamista. Olen vaan joutunut hyväksymään sen tosiasian, että tätä yhtä haavetta en saa toteutettua, mutta monta muuta sentään olen saanut. Koko ikäni olen kuvitellut olevani tulevaisuudessa 2 - 3 lapsen äiti, mutta totuus on se, ettei elämää voi liiaksi suunnitella. Elämä antaa mitä antaa ja siihen on tyytyminen.

Toki huonoina hetkinä pysähtyy katkerana harmittelemaan, että suurin osa ihmisistä voi ihan oikeasti suunnitella ja päättää lastensa lukumäärän. He voivat vaan päättää, että nyt tehdään lapsi, ja sen päätöksen jälkeen menee ehkä korkeintaan muutama kuukausi raskauden alkamiseen. Minulta se mahdollisuus puuttuu, mutta toisaalta, voiko tältä elämältä vaatia liikaa. Kun on jo niin moni muu asia hyvin, kuten oma ja läheisten terveys.

Onhan siinä yhden lapsen äitiydessä paljon hyviäkin puolia. Minulla on paljon vapautta elää muutakin kuin koti- ja perhe-elämää, kun on vain yksi lapsi, eikä hänkään ihan pikkuruinen enää. On mahdollista matkustella ja harrastaa. Ei tarvitse painiskella esim. sellaisten ongelmien kanssa, että sisarukset tappelevat keskenään. Mutta huonojakin puolia on. Yksi raastavimmista on ainokaiseni yksinäisyys. Kotona on todella tylsää, kun ei ole leikkiseuraa.

Tämän blogin tulevaisuudesta en osaa sanoa mitään. Ihan fiiliksen mukaan. Varmaankin kolmannen IVF:n aikoihin käyn täällä kirjoittelemassa kuulumisia.

Tunnelmia hoitotauolla

Minulla on meneillään puolen vuoden hoitotauko. Se on tehnyt hyvää. Mieli on virkeämpi, olo kaiken kaikkiaan onnellisempi. Nyt tosissaan huomaa, miten raskaita hoidot ovat henkisesti. On niin hyvä olla, kun ei ole hoidot päällä. On saanut keskittyä kaikkeen muuhun.

Kohta pitäisi olla klinikkaan yhteydessä ja keskustella seuraavan IVF:n muutamista käytännön asioista. Hoitoon on vielä aikaa kolme kuukautta, mutta minun on kehoitettu olla yhteydessä viimeistään ensi kuussa, jonka jälkeen klinikka jää kesätauolle. Minua ei kiinnosta pätkääkään soittaa sinne. Minua ei kiinnosta himpun vertaa ajatella koko asiaa. Ja kaikkein vähiten minua kiinnostaa mennä IVF:ään. Olisi niin mukavaa pysytellä kaukana lapsettomuushoidoista. Mutta kun on pakko. On pakko sen takia, että en halua joskus neli-viisikymppisenä lisääntymisiän ohittaneena syytellä itseäni siitä, että silloin kolmekymppisenä luovutin hoidot liian aikaisin. Varsinkin, kun IVF:iä olisi saanut kolme julkiselta puolelta, ja nyt on vasta yksi niistä käytynä.

Kun viimeksi lähdin IVF:ään, olin hyvinkin toiveikas ja optimistinen, vaikken sitä kehdannut myöntää. Tuttavapiirissä on useita, jotka ovat saaneet alkionsiirroistansa aina 100 % onnistumisprosentilla raskauden alulle. Heidän esimerkkinsä mielessäni ajattelin, että ehkä minäkin. Lääkärikin sanoi punktion jälkeen, että kyllä me näillä alkioilla sinulle raskaus alulle saadaan. No, eipä saatu.

Seuraaviin IVF:iin lähden sillä asenteella, että käydään nämä nyt läpi, koska on pakko, ja sen jälkeen voin jatkaa elämääni ja unohtaa koko asian. En usko, että raskaus alkaa kummallakaan tulevista hoidoista. En usko, enkä jaksa enää vaivata asialla kummemmin päätäni. Olen saanut tarpeekseni siitä, että olen tällä asialla vaivannut päätäni kohtuuttoman paljon. Olen yrittänyt viimeiset 2,5 vuotta saada toisen lapsen. En ole ikuisesti näin nuori ja terve, nyt on aika elää ja mennä ja olla onnellinen. Sitä kaikkea on tämän 2,5 vuoden aikana varjostanut tämä sekundaarisen lapsettomuuden suru ja tuska. Haluan heittää sen varjon pois harteiltani ja elää.

Olen aina nähnyt itseni useamman kuin yhden lapsen äitinä ja suunnitellut kaiken sen mukaisesti. Mutta elämää ei kannattaisi suunnitella liikaa, koska elämä antaa mitä antaa. Nyt olen alkanut suunnitella tulevaisuuttani yksilapsisen perheen äitinä, siis tämän perheen, joka minulla on jo, tässä ja nyt. Irrottautuminen siitä ajatuksesta, että meidän pitäisi saada enemmän lapsia, on nyt hyvää vauhtia käynnissä. Ehkä minusta on tähän, tästä lapsihaaveesta irtautumiseen. Ehkä minusta on tuntemaan tämä perhe kokonaiseksi ja täydelliseksi juuri tällaisena.

1. IVF ja sen PAS:it - jälkipuinti

Ensimmäisen IVF:n koko prosessi PASeineen päivineen on nyt takana. Viimeinenkin PAS päättyi pettymykseen. Aiemmin ajattelin, että ei PAS-pettymykset ole niin kovia paikkoja, kuin ne ehkä tuntuvat, vaan vasta sitten on kova paikka, kun alkiot loppuvat. Mutta nyt kun ne ovat loppuneet, ei minun auta kuin koittaa selvitä tästä ja katsella eteenpäin. Jotta en rypisi totaalisesti kaikessa tässä surussa ja valittaisi surkeaa tuuriani (jos tässä edes tuurista on kyse), koetan nyt miettiä, mitkä asiat ovat hyvin. Nyt on siis aika vetää yhteen se, millainen tämä prosessi oli. Ensimmäisestä IVF:stä, tai siis käytännössä punktiosta tein tällaisen listauksen viime vuoden kesäkuussa, yhdeksän kuukautta sitten. Nyt tarkastelen asiaa pitemmällä aikavälillä, PASit mukaan lukien.

Hoito oli tietysti epäonnistunut, kun ei tulosta tullut. Suuri pettymys oli myös hoitoprosessin hitaus: punktion jälkeen piti odottaa puoli vuotta, ennen kuin ensimmäinen alkio saatiin siirrettyä. Mutta joitakin asioita meni myös hyvin, ja ne luovat toivoa tuleviin hoitoihin. Näitä asioita ovat ainakin 

• alkioita saatiin ihan OK määrä. 
• alkiot olivat hyviä, puolet oli top-tasoa, loput myös hyviä. Mysö sulatuksen jälkeen siirtohetkellä jokainen siirtoon selvinnyt alkio oli hyvin kasvanut 
• alkiot selviytyivät sulatuksesta aivan keskiarvon mukaisesti (tilastojen mukaan 70 % selviää, minulla selvisi neljä kuudesta eli 67 %)
• limakalvokin suostui kasvamaan aina riittäväksi, tosin aika ohueksi jäi. Lääkärien mukaan se oli kuitenkin aina riittävä.

Niin, voinhan minä koettaa tsempata itseäni ajattelemaan, että ihan hyvin sujui ja tästä voi nyt mennä eteenpäin optimistisin mielin. Mutta käytännössä olen aika maani myynyt. Neljä alkiota siirrettiin, yksikään ei tarttunut kiinni. Miksi seuraavatkaan tarttuisivat? Yksi IVF takana, kaksi edessä. Mahdollisuudet hupenevat koko ajan. Seuraava IVF menee lyhyen kaavan mukaan, ettei hyperstimulaatio toistuisi, mutta mitä jos se tarkoittaa, että alkioita ei saada kovin montaa aikaiseksi - tai yhtään? Ahdistaa tietysti sekin, että pitää odottaa puoli vuotta, että seuraava IVF tulisi vastaan. Se on niin pitkä aika. Minulla alkoi juuri 27. yrityskierto, ja yritystä on takana kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Enkö ole odottanut tarpeeksi? Puoli vuotta IVF:ään, ja siitä ties kauanko siihen, että päästään taas siirtämään alkioita. Jos niitä edes saadaan saaliiksi.

Minun ei selvästikään ole tarkoitus saada enempää lapsia.

Homma etenee sittenkin

Tilanne näyttää nyt valoisammalta, kuin edellisen blogitekstini aikaan. Viimeisen alkion kohtalo ratkeaa aivan pian, tavalla tai toisella. Kroppani on kuin onkin saatu ovulaation induktion avulla sellaisiin asemiin, että huomenna minulle tehdään tämän IVF:n viimeinen PAS, mikäli viimeinen alkio selviää siirtoon asti. Ja jos ei selviä, on lopputulos sama yhtä lailla: pakkanen on tyhjä, ja pääsen jonottamaan uutta IVF:ää.

Raskauden alkamiseen on hirvittävän vaikea uskoa. Mutta se on minulle tärkeää, että homma etenee edes jotenkin. Olisi ollut niin hirveän turhauttavaa, jos viimeisen alkion kohtalon ratkeamista olisi jouduttu odottamaan kuukausikaupalla. Hirveän turhauttavaa odottaa kauan sitä, että pääsee odottamaan seuraavaa punktiota.

Homman on syytä edetä vauhdilla senkin takia, että jos kolmannen IVF:än jälkeen päätetään ryhtyä adoptioprosessiin, emme saisi silloin olla vielä kovin vanhoja. Siinä mielessä meillä alkaa olla jo kiire.

Kun hidas muuttuu monta kertaa hitaammaksi

Olen tullut hoidoissa sellaiseen tilanteeseen, että minun on vaihdettava asennoitumistani, tai muuten ei pää kestä. Tähän asti asenteeni on ollut sellainen, että olen vaatinut hoidoilta ja omalta kropaltani liikoja. Olen vaatinut, että hoitojen peruuntumisia (joita on ollut matkani varrella lukuisia) ei saa tapahtua, koska se vaan on niin väärin, ja koska on muutenkin jouduttu odottamaan niin kauan. Mutta nyt olen joutunut toteamaan, että asennetta täytyy korjata. Varsinkin, kun viimeisin tuomio lääkäriltä oli, että estrogeenilääkitykseen perustuvista PASeista olisi syytä luopua, mikä tarkoittaa peruuntumisten lisääntymistä. Juuri kun riemuitsin siitä, että luomu- tai ovulaatioindutkio-PASien sijaan pääsin noihin lääkkeellisiin PASeihin, joiden ansiosta siirtoon päästään helposti ja varmasti.

Niin, kolme alkiota on kyseisen lääkityksen jälkeen siirretty helposti ja varmasti. Ei ole tarvinut kärsiä hoitojen peruuntumisesta. Mutta mikä on tulos? Negatiivista negatiivisen perään. Lääkäri oli nyt sitä mieltä, että olisi syytä yrittää ovulaatioinduktiota mielummin, koska estrogeenilääkityksen yhdistäminen minun PCO-munasarjojeni tuottamiin liiallisiin steroideihin tuottaa  ei-niin-hyvät olosuhteet alkiolle kiinnittyä (tai jotain tuollaista... ymmärryskykyni lääkärin tieteellistä selostusta kohtaan jäi varsin rajalliseksi). Mitä järkeä on hankkia helppo ja varma siirtoon pääsy lääkkeiden avulla, jos raskaaksi tulon mahdollisuus on huonompi, kuin ovuloineessa kierrossa? Ei juuri mitään. Nyt kun takana on kaksi epäonnistuneeseen lopputulokseen johtanutta siirtoa ja yhteensä viisi alkiota on haaskattu, tuntuu kieltämättä siltä, että jotakin pitää tehdä toisin.

Johon tosin lääkäri totesi, että tilastollisesti joka viides siirto johtaa raskauteen (minulle on tehty vasta kaksi), joten sinänsä ei voi sanoa, että syy olisi ollut lääkkeellisessä PASissa.

Olin ajatellut, että nyt ihan kohta siirretään viimeinen alkio - tai se kuolee sulatukseen - jonka jälkeen minut laitetaan 4 - 5 kk kestävään IVF-jonoon ja seuraava punktio on siis loppukesällä. Nyt minun on turha kuvitella, että aikataulu olisi tuollainen. Tässäkin kohdassa pitää korjata omaa asennetta: ei pidä laskeskella etukäteen mitään aikatauluja, koska ne eivät kuitenkaan pidä. Tämä hidas suossa kahlaaminen muuttui nyt monta kertaa hitaammaksi. Lähitulevaisuudessa näen epäonnistuneita ovulaatioinduktio-kiertoja, joiden seasta koitetaan löytää siirtoon kelpaava onnistunut kierto. Voi mennä kauan aikaa (kuukausia) ennen kuin päästään sulattamaan viimeistä alkiota. Ja se odotus tulee kaikkein suurimmalla todennäköisyydellä päättymään surullisesti alkion menettämiseen - joko sulatuksessa tai siirron jälkeen. Seuraava IVF on sitten... joskus. Ehkä ensi syksynä. Ehkä ensi vuonna.

Onneksi on vielä ikää. Mutta koko ajan sitä tulee lisää heikentämään minun hedelmällisyyttäni entisestäänkin. Olen kaksi vuotta vanhempi kuin silloin, kun aloitin tämän yrittämisen. Jokainen vuosi tekee minusta aina vaan huonomman tässä hommassa.

Silti pitäisi jaksaa asennoitua jollakin oikealla tavalla siihen, että tämä lapsenteon yritys on muuttunut vielä hidastakin hitaammaksi.

Järkytykset

Toinen PAS oli minulle järkytys. Luulo siitä, että pakasteessa olevilla viidellä alkioilla saadaan vielä monta siirtoa aikaiseksi, on osoittautunut turhaksi. Yksi peloistani toteutui, kun kaksi alkiotani kuoli sulatukseen, ja vielä kaiken lisäksi kyseessä olivat ainoat top-luokituksen saaneet alkiot. Sinne meni. Yhtäkkiä pakastimen sisältö hupenikin vähiin.

Mutta onko lasi puoleksi täynnä vai puoleksi tyhjä? Pitääkö surra menetettyä vai iloita siitä, että jotakin jäi myös jäljelle? Näitä asioita olen tässä pari päivää miettinyt.

Viime blogimerkinnässäni kehuin, että olen kytkenyt tunteeni pois päältä. No, se kytkentä on kyllä nyt peruttu. Se peruuntui sillä hetkellä, kun astuin sisälle toimenpidehuoneeseen ja hoitaja läväytti uutiset päin naamaani: "neljä sulatettiin, kaksi menetettiin, ja nyt siirretään kaksi. Käy makuulle."

Varsinkin tuo kohta "nyt siirretään kaksi" kolahti tajuntaani kuin metrinen leka. En minä ollut osannut valmistautua siihen, että menen kahden alkion siirtoon. Olin kuvitellut, että edessä on yhden top-alkion siirto, ja seuraavassa kierrossa samoin, ja sitä seuraavassa voidaan ruveta vasta pohtimaan, että pitäisikö siirtää kaksi. Tuolla klinikalla kun on sellainen politiikka, että top:eja ei siirretä tuplina.

Nyt mieleni risteilee kahden järkytyksen välillä.

Ensimmäinen on se, että uusi IVF siintää uhkaavasti tulevaisuudessa. Vain yksi alkio on enää pakastimessa, ja jos tähän mennessä sulatetuista kaksi viidestä on kuollut, on varsin todennäköistä, että se jäljellä oleva yksilökään ei selviä siirtoon asti. Toissapäiväinen PAS saattoi hyvinkin jäädä viimeiseksi ennen seuraavaa IVF:ää. IVF-jono on 4 - 5 kuukautta, jota esim. passelisti kohdalle osuva kesätauko luultavasti venyttää entisestään, ja IVF:stä voi seurata sama kuin viimeksi, eli hyperstimulaatio ja kropan totaalinen sekaisin meneminen puoleksi vuodeksi. Olisin erittäin mielelläni välttynyt siltä. Kaiken tämän seurauksena on täysin mahdollista, että seuraava siirto minulle tehdään vasta vuoden päästä.

Toinen järkytyksen aihe on se, että minulla on tällä hetkellä tilastollisesti 10 % mahdollisuus päätyä odottamaan kaksosia. Se todennäköisyys ei ole suuri (eiköhän tämäkin kierto negatiiviseen tulokseen pääty), mutta se on olemassa. Minä olisin valtavan onnellinen, jos saisin synnyttää tähän maailmaan terveet kaksoset ja olla niiden äiti. Ei tarvitsisi enää ikinä ryhtyä yrittämään lapsen tekoa, olisi lapsiluku täynnä. Mutta se edellyttäisi sitä, että onnistuisin ensin suoriutumaan siitä pitkästä ja vaivalloisesta esteradasta, jota kaksosten odottaminen tarkoittaa. Edessä valtava kasa riskejä: keskenmeno, kohtukuolema, vammaisuus, keskosuus jne. ovat paljon todennäköisempiä kuin yksisikiöisessä raskaudessa. Se olisi hirveän pelottavaa. Se voisi päättyä elämäini suurimpaan suruun.

Tosin mitäpä tuota suremaan. Tuskin minä olen raskaaksi tulossa.

Itsesuojeluvaisto

Kun minulle tehtiin ensimmäinen alkionsiirto kaksi kuukautta sitten, olin innoissani. Se oli jännittävää, se oli tunteita nostattavaa, se herätti aiempaa suuremman toivon. Asia pyöri mielessäni joka hetki, malttamattomana odotin siirtoon pääsyä, peloissani tujotin puhelinta edellisenä päivänä (puhelu sairaalasta olisi tarkoittanut, että sulatus on epäonnistunut eikä siirrettävää ole), enkä tahtonut saada yöllä unta ennen siirtopäivää. Siirto sujui hienosti, alkio oli lääkärin sanojen mukaan "upea", ja toivo ryöpsähti isosti valloilleen. Pettymys paria viikkoa myöhemmin oli sen mukainen, siinä rypemiseen meni monta päivää. Alkionsiirtoneitsyys meni, vaaleanpunaiset silmälasit riisuttiin päästä, totuus lyötiin päin naamaa: ei tämä ole mitään taikuutta. Tämä on samaa suossa taapertamista kuin kaikki muukin epätoivoinen yrittäminen saada toinen lapsi.

Tänään on edessä toinen alkionsiirto. Tunnelmat ovat aivan toisenlaiset. Ei jännitä, ei tunnu oikein miltään. Eilen hoksasin vasta illalla että ai niin, piti sitä puhelua pelätä, mutta eipä sitä nähtävästi ole tullut. Yöllä nukuin mainiosti, kuin olisin heräämässä aivan tavalliseen päivään. Olen sulkenut tunteeni pois päältä. Johtuuko se siitä, että olen jo yhden siirron jälkeen rutinoitunut tähän? Vai siitä, etten usko onnistumiseen? Vai siitä, että minulla on itsesuojeluvaistoa? En uskalla innostua, en uskalla toivoa, en uskalla tuntea mitään. Jos en tunne mitään nyt, ehkä en tunne mitään myöskään kahden viikon päästä, kun raskaustestiin piirtyy vain yksi viiva.

Luopumisen kauneus

Kirjoitin blogiin viime kerralla pohdintaa siitä, että tänä vuonna pitäisi ehkä pikkuhiljaa alkaa päästää irti tästä vauvahaaveesta. Nyt voin yllättyneenä todeta, että tuo ajatus on alkanut tuottaa mielessäni hedelmää. Olen alkanut saada siitä pientä iloa ja lohtua, vaikka luulin, että luopumisen ajatus saisi mielessäni aikaan pelkän vastaanhangoittelun. Tuntuu, että pääsen ehkä sittenkin ponnistamaan täältä syvästä suosta, jossa olen rämpinyt kaksi vuotta. Tai ei oikeastaan kaksi, vaan yli kolme, kun laskee mukaan myös esikoista edeltäneen rämpimisen. Kas kun en ole aiemmin tullut ajatelleeksikaan, miten haaveesta luopumisen ajatus voi tuntua näin hyvältä.

Totta kai se tuntuu hyvältä. Jos pääsisi eroon tästä tuskasta yksinkertaisesti vaan luopumalla koko asiasta. Aina ennen olen ajatellut, että pääsisin eroon vain saamalla haaveen toteutettua.

Olen alkanut miettiä jotain muita iloisia asioita elämään. Jos hankkisi koiran? Ei vauvan korvikkeeksi - niin minä en eläimiin suhtaudu, se olisi niitä kohtaan väärin - vaan uutta iloa tuovaksi lemmikiksi. Eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä, ja meillä asuu tälläkin hetkellä lemmikkejä, joskaan ei koiria. Koiraa en ole koskaan omistanut.

Matka todelliseen luopumiseen on kuitenkin pitkä. Ensimmäinen osoitus siitä, että olisin luopunut haaveestani, olisi hoidoissa käymisen lopettaminen. Ei, siinä ei ole mitään järkeä niin kauan kuin on alkioita jäljellä. Ja olisi kyllä järkevää myös käydä vielä ne kaksi IVF:ää, mitä minun on mahdollista julkiselta puolelta saada. Jos jaksan käydä niissä, voi mennä pari vuotta, enemmänkin ennen kuin tämä prosessi on loppuun kulutettu.

Toinen osoitus luopumisesta olisi vauvatarvikkeiden pois myyminen. Oikeastaan ne joutaisi myydä vaikka saman tien, ainakin se iso osa, jotka on hankittu kirpparilta ja joihin ei liity mitään tunnearvoa. Mutta lahjaksi saadut ja itse tehdyt ja ne, joihin on kaupassa ikihyviksi ihastunut ja siksi tullut ostaneeksi... ei, en todellakaan ole vielä valmis luopumaan. Sitten jos niitä tarvitsisi, niin harmittaisi.

Kolmas osoitus luopumisesta - ehkä se kaikkein merkittävin - olisi se, että todellakin kaikki yrittäminen lopetettaisiin, ja pisteeksi iin päälle otettaisiin ehkäisyvälineet käyttöön. Sellainen ajatus sotii ihan täysin mieltäni vastaan. Mihin minä ehkäisyä tarvitsen, kun minulla on näköjään sellainen luomusti omasta takaa? No, siihen, että saisin yrittämisen kokonaan loppumaan. Jos en käyttäisi ehkäisyä, osaisinko puhdistaa kokonaan mieleni siitä, että ehkä tässä kuitenkin pikkuisen voisi yrittää. Osaisinko ummistaa silmäni ovulaatio-oireilta ja olla hyödyntämättä tilaisuutta. En osaisi. Minun olisi pakko estää itseäni ehkäisyvälineiden avulla, jotta saisin mieleni täysin irti yrittämisestä. Minusta ei ole tjottailijaksi (tjot = tulee jos on tullakseen, foorumitermistöä), minulle tässä hommassa on vain kaksi äärilaitaa.

Nyt vain keskityn nauttimaan siitä ihan pikkuriikkisestä ilon ja uuden toivon kipinästä, minkä ajatus luopumisesta minulle tuottaa. Tämän ei tarvitsekaan päätyä suruun. Tämä tulee varmasti päätymään iloon, joko siihen iloon, mistä olen haaveillut, tai siihen, että osasin luopua ja jatkaa elämääni kaikesta huolimatta onnellisena.

Viimeinen vuosi?

Vuosi vaihtui. Samalla alkoi kolmas yrittämisen vuosi. Nyt mietin, onko se viimeinen. Riittääkö jaksamiseni enää pidemmälle? Jossain vaiheessa pitää luovuttaa, päästä tekemään surutyötä, ja jatkaa sitten elämässä eteenpäin.

Nyt vielä yritän. Mutta samalla voisin pikkuhiljaa alkaa opetella sellaista ajatusmallia, että ehkä kuitenkin perheemme voi pysyvästi olla juuri tällainen, kuin se nyt on. Että vaikka olisin koko elämäni nähnyt itseni kahden-kolmen lapsen äitinä, niin minun tarkoitukseni on olla yhden lapsen äiti. Se on suuri rikkaus ja onni, jollaisesta kovin moni täysin lapseton vain haaveilee. Minulla on niin paljon jo nyt.

Mutta on vielä pitkä matka siihen, että oppisin pois tästä haaveestani. Pienten vauvojen näkeminen raastaa sydäntäni niin, että se tuntuu ihan fyysisenäkin tuskana. Jossain sisimmässäni on iso henkinen haava, joka vuotaa, johon sattuu koko ajan. Ehkä jonain päivänä se vielä sulkeutuu, kipu menee pois, muistoksi jää pelkkä arpi. Millä voimilla saisin sen suljettua?

Olen kateellinen niille, jotka eivät edes halua enempää kuin yhden. Voi miten paljolta surulta olisin välttynyt, jos en olisi ryhtynyt tähän toisen yrittämiseen.

Toivoa on vielä. Olen vasta alkupäässä IVF-matkaani. Viisi alkiota odottaa pakastimessa, ja minulla on mahdollisuus niiden jälkeen vielä kahteen IVF:ään, ennen kuin julkisella puolella nousee seinä pystyyn. On mahdollista, että koko tämä nyt alkanut vuosi kuluu pakasteessa olevien alkioiden parissa. Varsinkin, jos minulle tehdään koko ajan pelkkiä lääkkeellisiä PASeja, joita voi tehdä vain joka toiseen kiertoon. Mikäli jokainen viidestä alkiosta saadaan siirrettyä, ja yksi kerrallaan, tarkoittasi se kymmenen kuukauden ajanjaksoa. Plus mahdolliset muut tauot, kuten mitä moninaisimmat hoitojen peruuntumiset (niitähän on tullut koettua jo lukematon määrä) sekä loma-ajat. Seuraava IVF saattaa olla vasta vuonna 2015. Mutta mahtaako minulla olla henkistä jaksamista jäljellä enää silloin? Epäilen suuresti. Tämä voi hyvinkin olla viimeinen yrittämisen vuosi.

Toisaalta on mahdollista, että PASeja tullaan tekemään tiheämpään tahtiin, kuin joka toinen kierto. Joulukuussa minulla oli aivan oikeaoppisesti toiminut luomukierto - ensimmäistä kertaa viime kevään jälkeen. Syynä oli kai marraskuun PAS-lääkitys, joka nähtävästi potkaisi kroppani oikeille urille. Elättelen toivoa siitä, että joka toinen kierto, joka täytyy pitää lääkkeellisistä PASeista taukoa, voitaisiinkin toteuttaa luomu-PAS. Jos asiat menisivät todella nappiin, niin kaikki viisi alkiota olisi siirretty kesään mennessä.

Mutta on monta syytä, miksi ne eivät menisi todella nappiin, miksi kaikki viisi alkiota eivät olisi kesään mennessä päätyneet siirtoon. Voi tulla peruuntumisia. Epäonnistuneita luomukiertoja. Alkioiden kuolemisia sulatukseen.

Tai raskaaksi tuleminen.