Sumussa

En ole kirjoittanut vähään aikaan. Se on vain hyvä asia, se kertoo siitä, että olen saanut siirrettyä ajatuksiani edes jossain määrin muualle. Olen onnistunut löytämään lääkkeen tähän masentuneeseen oloon, minkä lapsenteon vaikeus on minulle viime kuukausina aiheuttanut. Olen ruvennut lukemaan kirjoja suunnilleen kaiken vapaa-aikani. Siitä on tullut minulle huumetta ja todellisuuspakoa, jotain jota nyt tarvitsen pitääkseni pääni koossa.

Hoitojen suhteen tilanne on nyt se, että olen aloittanut IVF:ään valmistelevat lääkkeet nenäsumutteen muodossa. Sumut pitävät (valitettavasti) huolen siitä, ettei totuus - eli lähestyvä hoito - pääse unohtumaan, koska sumuttelua pitää harrastaa neljä kertaa päivässä. Ja kärsiä kokopäiväisesti siitä, että nenäontelosta valuu suuhuun pahanmakuista ainetta. Hajamielisenä ihmisenä joudun pitämään tukkimiehen kirjanpitoa lääkkeen ottamisesta, ettei se unohtuisi tai tulisi vahingossa otettua tuplana. Tämän lääkkeen kanssa pitäisi nyt elää toista kuukautta.

Olen ruvennut vaivaamaan päätäni sellaisella mahdollisuudella, että entä jos tulenkin ennen IVF:ää raskaaksi. Mikä on toki täysin mahdollista. Olen kuvitellut sellaista karmeaa tapahtumaketjua, että saan positiivisen tuloksen raskaustestiin, lopetan IVF:ään valmistelevat lääkkeet jolloin IVF tietysti peruuntuu, raskaus menee kesken ja minulle jää sellainen tulos käteen, että en ole raskaana enkä myöskään pääse IVF:ään. Syyttelisin itseäni siitä, että pilasin kaiken antamalla raskauden alkamiselle mahdollisuuden tässä kierrossa, jossa jo aloiteltiin valmistautumista IVF:ään. Ensimmäistä kertaa toivon, että en olisi raskaana. Kuinka kieroa ajattelua! Nimenomaan raskautta tässä kuitenkin ollaan tavoittelemassa.

Tai voihan käydä niinkin, että tulen raskaaksi, ja en menetä lasta. Saan iloita siitä, että vältin IVF:ään joutumisen viime tipassa ja unelmani toteutui.

Tai sitten voi käydä niin, että en tullut tässäkään kierrossa raskaaksi. Ja tämähän on se todennäköisin skenaario. Takana on 15 negatiiviseen tulokseen päättynyttä yrityskiertoa, miksipä raskaus juuri nyt suostuisi alkamaan?

Odotushuoneessa

Tämä tapahtui jo kuukausia sitten, mutta kerronpa kuitenkin.

Istuin yksityisen lapsettomuusklinikan odotushuoneessa mieheni kanssa matkalla ensikäynnille. Siellä istui lisäksemme toinenkin pariskunta. Katselin heitä salaa, ja ajattelin heidän olevan täysin lapseton pariskunta, vaikken toki voinut tietää, olivatko hekin sekundaarisesti lapsettomia. Tunsin äkkiä olevani valtavan onnellinen ja onnekas, kun minulla on jo lapsi. Kuinka epätoivoissaan nuo ovatkaan, kun eivät voi tietää, toteutuuko heidän unelmansa koskaan. Minun on jo toteutunut. Kuinka tuskaista onkaan ajatella, että ehkä meillä ei ole mahdollisuutta koskaan saada lasta. Meillä on se mahdollisuus, toisenkin lapsen saamiseen, siitä on ensimmäinen lapsemme todisteena. Pystyin asettumaan heidän tunteittensa paikalle, olinhan kokenut sen, ennen esikoistani.

Seuraavalla kerralla menin klinikalle käväisemään verikokeissa. Otin lapsen mukaani, koska hänelle ei ollut hoitajaa silloin. Kun tulin odotushuoneeseen, muiden naisten ja pariskuntien joukkoon, iski päälle valtava syyllisyys. Millaisia tunteita heidän mielessään mahtoi herätä? Millaisia tunteita omassa mielessäni olisi herännyt silloin, kun esikoistani ei vielä ollut, ja olisin joutunut lapsettomuusklinikalla törmäämään lapseen? Kenties suuttumusta: miksi tuo nainen tulee tänne, jos hänellä on jo lapsi. Eikö noilta lapsiperheiltä saa olla missään rauhassa. Oliko pakko tulla vääntämään veistä haavassa. Kenties haikeutta: voi, olisipa minullakin. Ehkä toivoa: no ehkä minullakin jonakin päivänä, sitähän varten täällä klinikalla nyt ollaan. Ehkä vastareaktio omiin tunteisiin: onpa ärsyttävä kakara! Onneksi minulla ei ole! Voin kuvitella - kun muistelen aikaa ennen esikoistani ja omia tunteitani silloin - että tuo tunneskaala olisi varmasti käynyt minun päässäni kokonaan läpi tuossa tilanteessa. Koitin salaa vilkuilla, voisinko päätellä jotakin heidän kasvoistaan: koettivatko katsella muualle, etteivät näkisi lastani, vai halusivatko nimenomaan katsoa häntä, hymyillä hänelle.

Oloni oli kuin norsulla posliinikaupassa, olisin halunnut pyytää kaikilta anteeksi olemassaoloani. Kunnes paikalle saapui pelastus: toinen äiti-lapsi -pari. Tajusin, että en ole ainoa sekunda, on täällä muitakin, jotka yrittävät toista, kenties jo kolmatta. Mistäpä tuon tietää: jospa siinä täydessä odotushuoneessa joka ikinen olikin samassa tilanteessa kuin minä.

IVF:n uhka

Pitäisi iloita siitä, että pääsee IVF:ään. Ennen aikoinaan siihen sai kuulemma jonottaa todella kauan julkisella puolella. Kun minulle sanottiin ensikäynnillä, että jonotusaika on neljä kuukautta, en ollut uskoa korviani. Ai niinkö vähän aikaa? En riemuinnut, olin kauhuissani. Kauhuissani siitä, että me olemme pariskunta, joka joutuu turvautumaan IVF:ään.

Toisaalta pirullinen pikku optimisti hyppi olkapäälläni kuiskuttelemassa korvaani: no nyt sinulla on neljä kuukautta aikaa tulla raskaaksi, ja kyllähän se neljässä kuukaudessa onnistuu. Ainahan niitä juttuja kuulee, että kun hoidot lähestyvät, tuleekin iha yllättäen luomusti raskaaksi. Se itse asiassa päti minun kohdallani esikoista tehdessäni: olin päättänyt ottaa ensimmäistä kertaa yhteyttä yksityiseen lapsettomuusklinikkaan heti, kun se avattaisiin kesäloman jälkeen, mutta sainkin plussan raskaustestiin vain viikkoa ennen kyseistä soittoa.

Vaan eipä näytä pätevän tuokaan asia nyt minun kohdallani. Neljä kuukautta on lyhyt aika, ja se on uhkaavasti kuroutumassa loppuun. Lääkitys IVF:ää varten alkaa jo kolmen viikon kuluttua, tosin itse toimenpidettä pitää odotella vielä puolitoista kuukautta. Elelen parhaillani viimeisen luomukierron loppumetrejä. Ja pirullinen pikku optimisti käy välillä supisemassa korvaani, että no hei, tästä kierrostahan voi tulla se kauan odotettu plussa, ja sitten voit kaikille kertoa hauskaa juttua siitä, miten raskaus alkoi luomusti juuri ennen IVF:ää. Niitä juttujahan kuulee ihan jatkuvasti joka paikasta.

No, enpä usko että kuulee tästä paikasta. Johan tässä on viisitoista kiertoa yritetty eikä tulosta ole tullut. Luottoni luomuonnistumiseen on minimaalinen, mutta silti se pirullinen pikku optimisti pitää huolen siitä, että varmasti raivostuttava toivo-pettymys -aisapari tulee jälleen lyömään minut maahan.

Mitä oikeastaan pelkään IVF:ssä? Henkisesti ja fyysisesti rankkaa lääkitystä? No ehkä hieman, mutten juurikaan. Kivuliasta punktiota, hyperstimulaation riskiä? Varmasti niitäkin, mutta aika vähäistä sekin pelko toistaiseksi vielä on. Se, mitä todella pelkään, on pettyminen. Miten kestän sen, ettei hoito tuota tulosta? Tilastollisesti IVF:ssä EPÄonnistumisen todennäköisyys on 60 - 70 %, joten ei kannata olettaa onnistuvansa. Mitä tapahtuu epäonnistumisen jälkeen? Kauanko pitää odottaa seuraavaa hoitoa? Varmasti ainakin koko kesän yli. Kuinka surullinen kesä se tulee olemaan?

Pirullinen pikku optimisti hokee korvaani, että omassa lähipiirissäni kaikki ovat onnistuneet IVF:ssä ensi yrittämällä. Omaan lähipiiriin on niin helppo samaistua. Kuinka osaisin pyyhkäistä heidät mielestäni, etten lataisi liikaa odotuksia tälle hoidolle?

Ikäero

Minä niin toivoin, että saisin lapset pienellä ikäerolla, korkeintaan kaksi vuotta. Olin pettynyt, kun lääkäri sanoi sektioni jälkeen, että pitää odottaa, kunnes esikoinen on yksivuotias, ennen kuin saa alkaa yrittää seuraavaa. Ajattelin, että siihen on niin pitkä aika!

Mutta esikoiseni on jo kaksivuotias, eikä seuraavaa näy eikä kuulu vieläkään. Tässä on taas yksi niistä ikävistä lieveilmiöistä, mitä tulee sekundaarisen lapsettomuuden myötä, mutta ei silloin, kun yritetään vasta ensimmäistä: harmittaa, kun ikäero vaan kasvaa ja kasvaa. Toki voi olla niinkin, ettei toista lasta tule ikinä. Se olisi jo pelkästään esikoiseni kannalta katsottuna mielestäni valtava tragedia.