Olen tullut hoidoissa sellaiseen tilanteeseen, että minun on vaihdettava asennoitumistani, tai muuten ei pää kestä. Tähän asti asenteeni on ollut sellainen, että olen vaatinut hoidoilta ja omalta kropaltani liikoja. Olen vaatinut, että hoitojen peruuntumisia (joita on ollut matkani varrella lukuisia) ei saa tapahtua, koska se vaan on niin väärin, ja koska on muutenkin jouduttu odottamaan niin kauan. Mutta nyt olen joutunut toteamaan, että asennetta täytyy korjata. Varsinkin, kun viimeisin tuomio lääkäriltä oli, että estrogeenilääkitykseen perustuvista PASeista olisi syytä luopua, mikä tarkoittaa peruuntumisten lisääntymistä. Juuri kun riemuitsin siitä, että luomu- tai ovulaatioindutkio-PASien sijaan pääsin noihin lääkkeellisiin PASeihin, joiden ansiosta siirtoon päästään helposti ja varmasti.
Niin, kolme alkiota on kyseisen lääkityksen jälkeen siirretty helposti ja varmasti. Ei ole tarvinut kärsiä hoitojen peruuntumisesta. Mutta mikä on tulos? Negatiivista negatiivisen perään. Lääkäri oli nyt sitä mieltä, että olisi syytä yrittää ovulaatioinduktiota mielummin, koska estrogeenilääkityksen yhdistäminen minun PCO-munasarjojeni tuottamiin liiallisiin steroideihin tuottaa ei-niin-hyvät olosuhteet alkiolle kiinnittyä (tai jotain tuollaista... ymmärryskykyni lääkärin tieteellistä selostusta kohtaan jäi varsin rajalliseksi). Mitä järkeä on hankkia helppo ja varma siirtoon pääsy lääkkeiden avulla, jos raskaaksi tulon mahdollisuus on huonompi, kuin ovuloineessa kierrossa? Ei juuri mitään. Nyt kun takana on kaksi epäonnistuneeseen lopputulokseen johtanutta siirtoa ja yhteensä viisi alkiota on haaskattu, tuntuu kieltämättä siltä, että jotakin pitää tehdä toisin.
Johon tosin lääkäri totesi, että tilastollisesti joka viides siirto johtaa raskauteen (minulle on tehty vasta kaksi), joten sinänsä ei voi sanoa, että syy olisi ollut lääkkeellisessä PASissa.
Olin ajatellut, että nyt ihan kohta siirretään viimeinen alkio - tai se kuolee sulatukseen - jonka jälkeen minut laitetaan 4 - 5 kk kestävään IVF-jonoon ja seuraava punktio on siis loppukesällä. Nyt minun on turha kuvitella, että aikataulu olisi tuollainen. Tässäkin kohdassa pitää korjata omaa asennetta: ei pidä laskeskella etukäteen mitään aikatauluja, koska ne eivät kuitenkaan pidä. Tämä hidas suossa kahlaaminen muuttui nyt monta kertaa hitaammaksi. Lähitulevaisuudessa näen epäonnistuneita ovulaatioinduktio-kiertoja, joiden seasta koitetaan löytää siirtoon kelpaava onnistunut kierto. Voi mennä kauan aikaa (kuukausia) ennen kuin päästään sulattamaan viimeistä alkiota. Ja se odotus tulee kaikkein suurimmalla todennäköisyydellä päättymään surullisesti alkion menettämiseen - joko sulatuksessa tai siirron jälkeen. Seuraava IVF on sitten... joskus. Ehkä ensi syksynä. Ehkä ensi vuonna.
Onneksi on vielä ikää. Mutta koko ajan sitä tulee lisää heikentämään minun hedelmällisyyttäni entisestäänkin. Olen kaksi vuotta vanhempi kuin silloin, kun aloitin tämän yrittämisen. Jokainen vuosi tekee minusta aina vaan huonomman tässä hommassa.
Silti pitäisi jaksaa asennoitua jollakin oikealla tavalla siihen, että tämä lapsenteon yritys on muuttunut vielä hidastakin hitaammaksi.
