Koulutettu epäonnistumaan

Olen viettänyt viimeiset 6,5 vuotta lapsentekoasioiden parissa. Tuona aikana olen saanut aikaiseksi yhden, ihanan lapsen. Se oli valtaisa, hurjan onnellinen onnistuminen. Mutta suurin osa tuosta ajasta on ollut yhtä epäonnistumisten, pettymysten ja vastoinkäymisten sarjaa, joka on kouluttanut minut ajattelemaan, että mitään muuta ei ole odotettavissa. Aina, jos näkyy joku valon pilkahdus, ajattelen heti niitä eri vaihtoehtoja, mitkä mahtavat senkin pilkahduksen sammuttaa. Olen peruspositiivinen ja onnellinen ihminen, mutta silloin kun on kyse lapsenteosta, olen melkoisen kyyninen.

Jo esikoista tehdessäni opin, että vasta sitten voi keskittyä onneen ja iloitsemiseen, kun on päässyt kotiin synnäriltä terve vauva sylissä. Ensimmäisen raskauteni alulle saaminen oli hankalaa, siihen meni aikaa toista vuotta, tarvittiin tutkimuksia, lääkärikäyntejä ja hormonilääkitystä. Monta pettymystä ja epätoivon hetkeä mahtui sille matkalle. Raskaus sujui aluksi hyvin, mutta viimeisen kolmanneksen alettua löysin täysin yllättäen itseni sairaalasta makaamasta melkoisen riskiraskauden kanssa. Sekä oma että vauvani turvallisuus oli vakavasti uhattuna. Ja sitten koin suuren pettymyksen ja järkytyksen, kun en saanutkaan synnyttää alateitse. Ja kun lapsi synnyttyään joutui teho-osastolle, en ollut enää edes yllättynyt, niin tottunut olin epäonnistumisten sarjaan. Kun lopulta pääsin kotiin tervehtyneen vauvani kanssa, meni aikaa, ennen kuin tajusin, että nyt kaikki on hyvin. Odotin vaan koko ajan seuraavaa vastoinkäymistä, koska olin niin tottunut siihen, että sellaisia koko ajan tulee.

Sain noin vuoden ajan pitää taukoa lapsentekoon liittyvistä vastoinkäymisistä, kun hoidin vauvaa, enkä yrittänyt vielä seuraavaa.

Mutta sitten se taas alkoi. Ja näytti uhkaavasti siltä, että loppua sille ei näy. Yrittäminen kesti 3 v 9 kk. Ja se sisälsi aina vaan uusia vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Luomuyrittäminen ei tuottanut tulosta, eikä myöskään se kevyt hoitomuoto, josta esikoinen sai alkunsa, ja johon olin luottanut. Sitten alkoivat varsinaiset hedelmöityshoidot - kutakuinkin tasan kolme vuotta sitten, ja sehän olikin yhtä pettymysten sarjaa. Pettymyksiä esiintyi monessa muussakin muodossa, kuin negatiivisina raskaustesteinä. Esimerkiksi lukuisina peruuntuneina hoitoyrityksinä, oman kropan sekä lääkityksen toimimattomuutena, melkoisen pahasti mönkään menneenä 2. IVF:nä. Oli kystia, oli ovuloimattomuutta, oli ohutta limakalvoa, oli milloin mitäkin. Iloisina valonpilkahduksina saimme hyvän alkiosaaliin kahdesta IVF:stä, ja vastaavasti surullista oli nähdä, miten yksi upea alkio toisensa jälkeen valui hukkaan, jäi kiinnittymättä.

Joten arvatkaapas, mitä minä ajattelen nyt, kun olen raskaana viikolla 5+2? Suunnittelenko tulevaa vauvan äitiyttä onnesta sekaisin, ostelenko söpöjä pikku vaatteita, hössötänkö pesänrakennuksen parissa, hehkutanko tätä onnistumista kaikille ystävilleni?

No, enpä tietenkään. Ensimmäinen ajatus heikosti positiivisesta raskaustestistä oli, että tuo on varmasti vain kemiallinen raskaus. Katselimme testiä mieheni kanssa ilman iloa, ilman hymyä, mielessä vaan se, millä tavalla tämän heikon viivan tulemme menettämään. Sanoin, että huomenna se on varmasti jo häipynyt testistä. No, seuraavien päivien testit näyttivät viivan vahvistumista, joten meidän täytyi myöntää itsellemme, ettei tämä ollut kemiallinen raskaus, vaan ihan ehtaa tavaraa. Edelleenkään emme juhlineet, emme edes halanneet. Ainoa asia mitä olen kyennyt miettimään, on keskenmeno, ja millä tavalla / missä vaiheessa se mahtaa tulla. Siitäkin huolimatta, ettei meillä ole taustalla yhtään keskenmenoa (kuinkapa olisi, jos ei koskaan ole mitään kesken mentävää!) Vertahyytävä kauhu jäytää minua ympärivuorokautisesti jättämättä minua rauhaan. Normaalisti minulla on erinomaiset unenlahjat, mutta nyt heräilen kesken yöunien miettimään asioita, enkä voi enää nukkua.

Näin rikkinäiseksi vuosia kestänyt yrittäminen tekee ihmisen.