Kun elämä etenee hoitojen sanelemin säännöin

Minulla on takanani kolme vuotta hedelmöityshoidoissa käymistä. Tuo ajanjakso jakautuu kahdenlaisiin vaiheisiin: 1) ne vaiheet, jolloin hoidot ovat päällä ja 2) ne vaiheet, jolloin hoidoista on tauko.

Kun hoidot ovat päällä, käytetään yleensä jotakin lääkityksiä, tehdään ehkä ovulaatiotestejä, merkkaillaan kalenteriin, milloin mikäkin lääke pitää aloittaa, milloin pitää käydä ultrassa jne. Vaikka itse hedelmöityshoito, vaikkapa alkionsiirto, on hyvin nopea toimenpide, koko prosessi kierron alusta loppuun lääkityksineen, testeineen, lääkärikäynteineen jne. vaikuttaa melko kokonaisvaltaisesti elämään. Asia on koko ajan mielen päällä, koko ajan pitää pysyä kärryillä siitä, että missä tässä kierrossa / hoidossa ollaan nyt menossa, mitä toimenpiteitä minun pitää seuraavaksi tehdä.

Kun hoidoista on tauko, on kierto tai useampi, jolloin edellä mainittuja asioita ei tarvitse miettiä. Esimerkiksi silloin, kun joulupyhien tai kesälomakauden takia hoito ei onnistu ja joutuu pitämään taukoa. Tällaisia taukoja on yleensä kuukausi tai pari peräkkäin. Taukovaiheessa hoitoja ei tarvitse aktiivisesti miettiä.

Olen niin rutinoitunut elämään näiden kahden vaiheen rytmittämässä jatkumossa, että nyt, kun elänkin kolmannenlaisessa vaiheessa, raskaana, ei mieleni osaakaan asettua tähän uuteen malliin. Mieleni on rutinoitunut siihen, että jos lisääntymisasia on aktiivisesti mielessä (kuten se nyt raskaana ollessa todellakin on), niin silloin pitää elää tuon vaiheen 1) mukaisesti. Huomaan vähän väliä miettiväni, että mitä lääkettä minun pitikään ottaa, milloin täytyykään mennä apteekkiin, onkohan tarpeeksi lääkkeitä kotona, onko reseptiä riittävästi... Nämä ajatukset tulevat välähdyksenomaisesti mieleeni, kuin suoraan selkärangasta, sen kummemmin miettimättä. Sitten tajuan, että ei, minun ei tarvitse miettiä lääkkeitä. Tuntuu niin ristiriitaiselta, kun kuitenkin ihan selvästi (tai jonkun alitajuisen mieleni mielestä) minulla on nyt joku "prosessi" päällä, mutta siltikin saan elää täydellisen luomusti. Ei apteekkia, ei lääkedosettia, ei ovulaatiotestejä. Pelkkää olemista ja elämistä ilman mitään. Aivan kummallista!

Hurjinta on se, että jos tämän raskauden lopputuloksena on elävä lapsi (mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys) ja jos oletettavastikin lapsilukumme on sen jälkeen täysi, niin se tarkoittaisi, että hoidot ovat minulle taaksejäänyttä elämää. Hoidot JA yrittäminen. Loppu, slut, finito, ikuisesti. Tuntuu aivan absurdilta ajatella, ettei minun koskaan enää tarvitsisi käyttää niitä lukuisia eri hormonivalmisteita, joista on tullut itsestäänselvä osa elämää. Ettei enää koskaan tarvitse tehdä yhtään testiä. Ettei enää koskaan tarvitse bongailla ovulaatiota ja koittaa käyttää sitä hyödyksi. Lapsentekoa takana 6,5 vuotta, hedelmöityshoitoja 3 vuotta, ja siitä on tullut osa minua. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella, että se osa lähtisi minusta kokonaan pois. Minä korjaantuisin, uudistuisin. No, se on niin hurja ajatus, että jätän sen toistaiseksi sikseen. En voi tietää, mikä on tämän raskauden lopputulos.