Niin, asiat eivät etene. Mutta eivätpä ne koskaan tämän lapsentekoprojektin aikana kovin kiitettävästi olekaan edenneet. Minun piti päästä ensimmäiseen alkionsiirtoon maalis-huhtikuussa, mutta koska ovulaatiota ei lääkityksestä huolimatta löytynyt, siirtoa ei tehty. Sen jälkeen on ravattu lääkärissä, vedetty lääkkeitä moninkertaisia annoksia, tehty ovulaatiotestejä jne. ja ei mitään. Munasarjani ovat menneet lakkoon, ne eivät halua enää ovuloida. Ovat ovuloineet viimeksi joskus viime vuonna, ja nyt eletään jo tämän vuoden kesäkuuta. Tässä kierrossa tuplatulla ja pidennetyllä Letrozol-kuurilla saatiin vihdoin follikkeli, tai itseasiassa (lääkkeiden runsaudesta johtuen) useampikin kasvamaan, ja lääkäri oli jo varma, että siirtoon päästään. Mutta ei, ovulaatiotesti näyttää aina vaan negatiivista. Ikävää, että ehdin jo toivoa ja uskoa, että siirto tulee tapahtumaan, mutta kroppani vaan kiusaa ja härnää minua. Ilmeisesti ne follikkelit eivät olleetkaan sitten kelvollisia, että olisi ovulaatio saatu aikaan.
Klinikan kesälomien vuoksi seuraava mahdollisuus on elokuussa, eli kahden kuukauden päästä.
Tämä odotteleminen ja PAS-yritelmien jatkuvat peruuntumiset muistuttavat hyvin paljon ensimmäisen IVF:n jälkeistä aikaa. Silloinkin meni puoli vuotta, että lopulta pääsin siirtoon. Se oli minulle hirveän vaikeaa aikaa, olin aivan rikki siitä, että siirtoon pääsy lykkääntyy kohtuuttomasti, ikäero lapseni ja haaveissa olevan lapsen välillä kasvaa kasvamistaan jne. Nyt olen jo liian väsynyt ja kyllästynyt ottamaan tästä liikaa stressiä. Se viimekertainen tilanne oli päällä tasan kaksi vuotta sitten. Näin se aika rientää, se on rientänyt jo niin kauan ja kauas, että enää ei ole mitään väliä.
Nyt olemme ajautuneet siihen tilanteeseen, että koska kroppani ei toimi, on pakko tehdä siirto ns. "hormonikiertoon", sellaiseen lääkkeillä toteutettuun keinotekoisempaan vaihtoehtoon, joka ei lääkäreiden mielestä ole yhtä hyvä kuin ovuloiva kierto. Mutta minkäs teet. Tällä huonommalla vaihtoehdolla saadaan varmasti tuhottua alkioitani vielä todennäköisemmin.
Halaus. Suuri ja lämmin sellainen.
VastaaPoistaKurjia hetkiä. Paitsi että viimeisten tietojen mukaan lääkkellisen ja luomukierron tuloksissa ei ole merkittävää eroa. Olen hengessä mukana 24/7.
Viikate
Hei! Täällä toinen sekundaarisesta lapsettomuudesta kärsivä. Ensimmäinen raskaus alkoi nopeasti ja siitä syntyi vauva. Myös toinen raskaus alkoi nopeasti, mutta päättyi keskenmenoon viikolla 12. Sen jälkeen en ole tullut raskaaksi, vaikka yritystä on takana kohta 6 vuotta. Syytä ei ole löydetty, ovuloin kellon tarkkuudessa eikä miehessäkään ole vikaa. Juuri nyt käymme läpi ensimmäistä IVF-hoitoamme, mutta oloni on hyvin pessimistinen. Niin moni asia voi vielä mennä pieleen. :-(
VastaaPoistaNäiden vuosien aikana oma suruni on alkanut helpottaa. Haluaisin sen toisen lapsen, mutta ehkä elämä voi olla ok ihan näinkin? Suurin suru syntyykin siitä miten kovasti lapsemme haluaisi sisaruksen. Hän on nyt 7-vuotias ja toivonut sisarusta siitä lähtien, kun oppi puhumaan. Tasaisin väliajoin asia nousee esille ja lapsi ihmettelee miksi emme voisi tehdä hänelle sisarusta ja pitäisiköhän sinun äiti mennä lääkäriin kysymään, jos he voisivat auttaa? Pieni pää selvästi pohtii miten löytäisimme ratkaisun tähän sisarusasiaan. Melkein toivon, että voisin vaan sanoa, että ei kulta, toista ei tule koskaan. Mutta kun silti yhä toivon, että jospa kuitenkin...
Itku silmässä luen sinun(kin) blogiasi ja sen kommentteja. Ei taida tulla meillekään toista, vaikka se oli suurin haave siitä lähtien kun ensimmäinen saatiin. Ei selitystä miksi, enkä tiedä uskallanko lähteä hoitoihin, kun kerran ei mitään vikaa meissä muka ole. Oon pitänyt omasta sekundäärisestä lapsettomuudesta lomaa pari kuukautta ja viettänyt kesälomaa, mutta siitä on tullut niin suuri peikko tämän yli vuoden kestäneen yrityksen aikana, että pelkään jo valmiiksi syksyä kun tulee pimeää ja ankeaa ja mies menee töihin ja minä jään vielä viimeiseksi syksyksi kotiin vatvomaan asiaa ennen kuin esikko pitää viedä päivähoitoon. Luvassa on loppuvuodesta myös kavereiden laskettuja aikoja ja muuta ahdistavaa, välillä tuntuu että rinta repeää ja pää räjähtää kun ahdistaa niin paljon. Pelkään masentuvani totaalisesti, haluaisin kuitenkin olla hyvä ja läsnä oleva äiti tuolle yhdelle ja ainokaiselle aarteelleni.
VastaaPoistaKiitos kommenteista kohtalotoverit.
VastaaPoista