Tämä ei ole raskausblogi, mutta ajattelin silti kirjoittaa tänne kuulumisia. Voisin ottaa tavoitteeksi kirjoittaa jokaisen kolmanneksen jälkeen.
Niin uskomatonta kuin se onkin, tulin sittenkin raskaaksi. Kai se on pakko vihdoin uskoa, vaikka minulla onkin mennyt sen asian tajuamiseen useita viikkoja. Ensimmäinen kolmannes raskaudesta on nyt takanapäin, on meneillään viikko 13, ja kohdussa on kaikki asiat hyvin.
Voisi luulla, että näin suuren haaveen toteutuminen olisi aiheuttanut valtavan ilon ja onnen tulvan. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä ensimmiäset viikot vietin vertahyytävän pelon vallassa. Kuinka murskaavaa olisikaan ollut menettää pieni elämän alku, jonka aikaansaaminen oli vaatinut niin paljon aikaa ja vaivaa. Kolme vuotta ja yhdeksän kuukautta. Kolme IVF:ää, kahdeksan siirrettyä alkiota. Ja lukuisia pienempiä hoitoja. Kasapäin lääkkeitä. Mitä moninaisempia sivuoireita lääkkeistä. Kankkulan kaivoon kaadettuja valtavia rahasummia, joiden jälkeen saattoi vaan todeta hoidon jälleen epäonnistuneen. Oli lohdullista ajatella, että kohta hoidot loppuvat, sitten voi antaa asian olla. Kun raskaus alkoi, tajusin kauhukseni, että ehkä en nyt voisikaan antaa asian olla, jos tämä kesken menisi. Koska olin saanut todisteen siitä, että tämä voi onnistua. Edessä häämöttänyt lohdullinen tunnelin pää - luovuttaminen - siirtyikin jonnekin kauas kaukaisuuteen. Minun oljenkorteni, missä olin roikkunut. Sen pelon kanssa ei ollut sijaa ilolle eikä onnelle.
Useiden ultrakäyntien ja pyöristyvän mahan myötä pelot ovat hälvenneet. Ilo ja onni ovat vihdoin tulleet mukaan kuvioihin, hitaasti jostain varovasti hiipien, ujosti kysellen, että haittaako jos nyt kuitenkin tulemme täältä. Ilo ei ole vyörynyt ylleni, vaan olen pikkuhiljaa siihen kasvanut. Olo tämän asian suhteen on rauhallisen seesteinen. Toki taustalla pyörivät ajatukset kaikenlaisista kauhuskenaarioista, kuten kohtukuolemasta ja muista, mutta en ole jaksanut enää antaa sellaisille niin suurta sijaa, kuin alkuraskaudessa. Riskiviikot ovat jo takanapäin. Epäonnistumisen todennäköisyys on pieni, enkä pysty sitä torjumaan pelkäämällä. Joten en enää jaksa pelätä.
Uskokaa te, jotka hoidoissa ravaatte, että kyllä se on mahdollista. Monien hoitojen, monien epäonnistuneiden alkionsiirtojen jälkeen, se on kuitenkin mahdollista. Hoitoihin ei kannata lähteä sillä asenteella, millä minä lähdin, että minun pitää saada kaikki heti nyt. Se ei ole kiireisen eikä malttamattoman hommaa. Aikaa kuluu epäonnistumisiin, hoitotaukoihin, jonottelemisiin (mikäli on kyseessä julkinen puoli) ja sen odotteluun, että kroppa suostuisi toimimaan oikein, että saisi esimerkiksi siirron tehtyä. Minulla hoitoihin kului aikaa kolme vuotta. Sitten lopulta sain palkintoni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti