Luopumisen kauneus

Kirjoitin blogiin viime kerralla pohdintaa siitä, että tänä vuonna pitäisi ehkä pikkuhiljaa alkaa päästää irti tästä vauvahaaveesta. Nyt voin yllättyneenä todeta, että tuo ajatus on alkanut tuottaa mielessäni hedelmää. Olen alkanut saada siitä pientä iloa ja lohtua, vaikka luulin, että luopumisen ajatus saisi mielessäni aikaan pelkän vastaanhangoittelun. Tuntuu, että pääsen ehkä sittenkin ponnistamaan täältä syvästä suosta, jossa olen rämpinyt kaksi vuotta. Tai ei oikeastaan kaksi, vaan yli kolme, kun laskee mukaan myös esikoista edeltäneen rämpimisen. Kas kun en ole aiemmin tullut ajatelleeksikaan, miten haaveesta luopumisen ajatus voi tuntua näin hyvältä.

Totta kai se tuntuu hyvältä. Jos pääsisi eroon tästä tuskasta yksinkertaisesti vaan luopumalla koko asiasta. Aina ennen olen ajatellut, että pääsisin eroon vain saamalla haaveen toteutettua.

Olen alkanut miettiä jotain muita iloisia asioita elämään. Jos hankkisi koiran? Ei vauvan korvikkeeksi - niin minä en eläimiin suhtaudu, se olisi niitä kohtaan väärin - vaan uutta iloa tuovaksi lemmikiksi. Eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä, ja meillä asuu tälläkin hetkellä lemmikkejä, joskaan ei koiria. Koiraa en ole koskaan omistanut.

Matka todelliseen luopumiseen on kuitenkin pitkä. Ensimmäinen osoitus siitä, että olisin luopunut haaveestani, olisi hoidoissa käymisen lopettaminen. Ei, siinä ei ole mitään järkeä niin kauan kuin on alkioita jäljellä. Ja olisi kyllä järkevää myös käydä vielä ne kaksi IVF:ää, mitä minun on mahdollista julkiselta puolelta saada. Jos jaksan käydä niissä, voi mennä pari vuotta, enemmänkin ennen kuin tämä prosessi on loppuun kulutettu.

Toinen osoitus luopumisesta olisi vauvatarvikkeiden pois myyminen. Oikeastaan ne joutaisi myydä vaikka saman tien, ainakin se iso osa, jotka on hankittu kirpparilta ja joihin ei liity mitään tunnearvoa. Mutta lahjaksi saadut ja itse tehdyt ja ne, joihin on kaupassa ikihyviksi ihastunut ja siksi tullut ostaneeksi... ei, en todellakaan ole vielä valmis luopumaan. Sitten jos niitä tarvitsisi, niin harmittaisi.

Kolmas osoitus luopumisesta - ehkä se kaikkein merkittävin - olisi se, että todellakin kaikki yrittäminen lopetettaisiin, ja pisteeksi iin päälle otettaisiin ehkäisyvälineet käyttöön. Sellainen ajatus sotii ihan täysin mieltäni vastaan. Mihin minä ehkäisyä tarvitsen, kun minulla on näköjään sellainen luomusti omasta takaa? No, siihen, että saisin yrittämisen kokonaan loppumaan. Jos en käyttäisi ehkäisyä, osaisinko puhdistaa kokonaan mieleni siitä, että ehkä tässä kuitenkin pikkuisen voisi yrittää. Osaisinko ummistaa silmäni ovulaatio-oireilta ja olla hyödyntämättä tilaisuutta. En osaisi. Minun olisi pakko estää itseäni ehkäisyvälineiden avulla, jotta saisin mieleni täysin irti yrittämisestä. Minusta ei ole tjottailijaksi (tjot = tulee jos on tullakseen, foorumitermistöä), minulle tässä hommassa on vain kaksi äärilaitaa.

Nyt vain keskityn nauttimaan siitä ihan pikkuriikkisestä ilon ja uuden toivon kipinästä, minkä ajatus luopumisesta minulle tuottaa. Tämän ei tarvitsekaan päätyä suruun. Tämä tulee varmasti päätymään iloon, joko siihen iloon, mistä olen haaveillut, tai siihen, että osasin luopua ja jatkaa elämääni kaikesta huolimatta onnellisena.