Järkytykset

Toinen PAS oli minulle järkytys. Luulo siitä, että pakasteessa olevilla viidellä alkioilla saadaan vielä monta siirtoa aikaiseksi, on osoittautunut turhaksi. Yksi peloistani toteutui, kun kaksi alkiotani kuoli sulatukseen, ja vielä kaiken lisäksi kyseessä olivat ainoat top-luokituksen saaneet alkiot. Sinne meni. Yhtäkkiä pakastimen sisältö hupenikin vähiin.

Mutta onko lasi puoleksi täynnä vai puoleksi tyhjä? Pitääkö surra menetettyä vai iloita siitä, että jotakin jäi myös jäljelle? Näitä asioita olen tässä pari päivää miettinyt.

Viime blogimerkinnässäni kehuin, että olen kytkenyt tunteeni pois päältä. No, se kytkentä on kyllä nyt peruttu. Se peruuntui sillä hetkellä, kun astuin sisälle toimenpidehuoneeseen ja hoitaja läväytti uutiset päin naamaani: "neljä sulatettiin, kaksi menetettiin, ja nyt siirretään kaksi. Käy makuulle."

Varsinkin tuo kohta "nyt siirretään kaksi" kolahti tajuntaani kuin metrinen leka. En minä ollut osannut valmistautua siihen, että menen kahden alkion siirtoon. Olin kuvitellut, että edessä on yhden top-alkion siirto, ja seuraavassa kierrossa samoin, ja sitä seuraavassa voidaan ruveta vasta pohtimaan, että pitäisikö siirtää kaksi. Tuolla klinikalla kun on sellainen politiikka, että top:eja ei siirretä tuplina.

Nyt mieleni risteilee kahden järkytyksen välillä.

Ensimmäinen on se, että uusi IVF siintää uhkaavasti tulevaisuudessa. Vain yksi alkio on enää pakastimessa, ja jos tähän mennessä sulatetuista kaksi viidestä on kuollut, on varsin todennäköistä, että se jäljellä oleva yksilökään ei selviä siirtoon asti. Toissapäiväinen PAS saattoi hyvinkin jäädä viimeiseksi ennen seuraavaa IVF:ää. IVF-jono on 4 - 5 kuukautta, jota esim. passelisti kohdalle osuva kesätauko luultavasti venyttää entisestään, ja IVF:stä voi seurata sama kuin viimeksi, eli hyperstimulaatio ja kropan totaalinen sekaisin meneminen puoleksi vuodeksi. Olisin erittäin mielelläni välttynyt siltä. Kaiken tämän seurauksena on täysin mahdollista, että seuraava siirto minulle tehdään vasta vuoden päästä.

Toinen järkytyksen aihe on se, että minulla on tällä hetkellä tilastollisesti 10 % mahdollisuus päätyä odottamaan kaksosia. Se todennäköisyys ei ole suuri (eiköhän tämäkin kierto negatiiviseen tulokseen pääty), mutta se on olemassa. Minä olisin valtavan onnellinen, jos saisin synnyttää tähän maailmaan terveet kaksoset ja olla niiden äiti. Ei tarvitsisi enää ikinä ryhtyä yrittämään lapsen tekoa, olisi lapsiluku täynnä. Mutta se edellyttäisi sitä, että onnistuisin ensin suoriutumaan siitä pitkästä ja vaivalloisesta esteradasta, jota kaksosten odottaminen tarkoittaa. Edessä valtava kasa riskejä: keskenmeno, kohtukuolema, vammaisuus, keskosuus jne. ovat paljon todennäköisempiä kuin yksisikiöisessä raskaudessa. Se olisi hirveän pelottavaa. Se voisi päättyä elämäini suurimpaan suruun.

Tosin mitäpä tuota suremaan. Tuskin minä olen raskaaksi tulossa.