Itsesuojeluvaisto

Kun minulle tehtiin ensimmäinen alkionsiirto kaksi kuukautta sitten, olin innoissani. Se oli jännittävää, se oli tunteita nostattavaa, se herätti aiempaa suuremman toivon. Asia pyöri mielessäni joka hetki, malttamattomana odotin siirtoon pääsyä, peloissani tujotin puhelinta edellisenä päivänä (puhelu sairaalasta olisi tarkoittanut, että sulatus on epäonnistunut eikä siirrettävää ole), enkä tahtonut saada yöllä unta ennen siirtopäivää. Siirto sujui hienosti, alkio oli lääkärin sanojen mukaan "upea", ja toivo ryöpsähti isosti valloilleen. Pettymys paria viikkoa myöhemmin oli sen mukainen, siinä rypemiseen meni monta päivää. Alkionsiirtoneitsyys meni, vaaleanpunaiset silmälasit riisuttiin päästä, totuus lyötiin päin naamaa: ei tämä ole mitään taikuutta. Tämä on samaa suossa taapertamista kuin kaikki muukin epätoivoinen yrittäminen saada toinen lapsi.

Tänään on edessä toinen alkionsiirto. Tunnelmat ovat aivan toisenlaiset. Ei jännitä, ei tunnu oikein miltään. Eilen hoksasin vasta illalla että ai niin, piti sitä puhelua pelätä, mutta eipä sitä nähtävästi ole tullut. Yöllä nukuin mainiosti, kuin olisin heräämässä aivan tavalliseen päivään. Olen sulkenut tunteeni pois päältä. Johtuuko se siitä, että olen jo yhden siirron jälkeen rutinoitunut tähän? Vai siitä, etten usko onnistumiseen? Vai siitä, että minulla on itsesuojeluvaistoa? En uskalla innostua, en uskalla toivoa, en uskalla tuntea mitään. Jos en tunne mitään nyt, ehkä en tunne mitään myöskään kahden viikon päästä, kun raskaustestiin piirtyy vain yksi viiva.