Totesin aiemmin, ettei tämä ole raskausblogi, mutta käyn päivittämässä kuulumisiani jokaisen kolmanneksen jälkeen. Nyt on toinen kolmannes ohi, raskausviikkoja koossa 28+0. Paljon on jo taivalta takana, mutta pitkältä tuntuu myös edessä oleva odotus. Mietityttää, että mitä jos tämä päättyy huonosti. Jos vauva kuolee kohtuun. Miten valtava menetys ja suru se olisi tässä vaiheessa.
Mutta enemmän mietin sitä, että minusta tulee toisenkin lapsen äiti. Että kesällä minulla on pieni vauva ja elän vauvantuoksuista elämää. Tätä raskaana oloa, siihen liittyvää epävarmuutta ja pelkoa sekä fyysisiä rajoitteita en kylläkään oikein osaa arvostaa. Monet nauttivat raskaudesta - minä en. Tämä on monin tavoin ikävä välivaihe, joka pitää käydä läpi saadakseen toivomansa lapsen lopulta syliin. Viime raskaus oli viimeiset pari kuukautta hyvin pelottava, omaakin henkeäni uhkaava riskiraskaus, ja tietysti sen jättämät henkiset arvet painavat vaa'assa, kun nyt mietin, että miten vaikea raskaana olosta on nauttia.
Tämä raskaus on sujunut kuitenkin täysin oppikirjan mukaisesti. Kaikista tutkimuksista on selvitty puhtain paperein, ja muutenkin kaikki on sujunut hienosti. Toki on kaikenlaista raskauteen liittyvää fyysistä pikkuvaivaa, mutta ne kuuluvat - kaikessa ärsyttävyydessään - asiaan. Toisaalta, hyvin sujui edellenkin raskaus, kunnes viikolla 30+0 paljastui, että asiat ovatkin kaikkea muuta kuin kunnossa, ja sitten elettiinkin riskiraskauden, pakkolevon ja sairaalakierteen kanssa. Olen ajatellut, että kun 30+0 tulee täyteen, iloitsen jokaisesta päivästä, jonka saan olla kotona ja viettää normaalia vapaata elämää, koska jokainen niistä päivistä on edistystä edelliseen raskauteen nähden. Jos tämä touhu huipentuu siihen, että saan synnyttää luonnollisesti alakautta, enkä sektioon pakotettuna kuten viimeksi, ja saan syliini terveen lapsen, jota ei viedä teho-osastolle kuten viimeksi, niin olen todella kiitollinen. Mutta aika näyttää. Ensisijainen tavoitteeni on vain ja ainoastaan saada lapsi elävänä syliini. Se on ollut koko ajan tavoitteeni. Ei mitään sukupuolitoiveita eikä mitään "kunhan se on terve" -vaatimuksia. Kunhan hän olisi elossa. Kaikki muu on vain plussaa.
Kuopuksen olemassaolo on nyt jo hyvin konkreettista. Hän liikkuu paljon, kymmeniä kertoja tunnissa. Tiedän hänen sukupuolensa, olen antanut hänelle nimen. Hän on minulle jo nyt hyvinkin olemassaoleva, vaikken voikaan häntä nähdä enkä käsin koskettaa. Rakkaus häntä kohtaan on aivan valtava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti